Yleistä keskustelua musiikista

[juupeli]

Meillä on täällä kaksikin kelpo ketjua joihin on tapana linkittää ”tykkään tästä, tykkääkö kukaan muu” -biisejä. Juuri avattiin keskustelua kitaroista ja muista instrumenteista. Hyvä niin.

Nyt avattiin paikka tarinoille ja keskustelulle kaikesta (muusta) musiikkiin liittyvästä. Kuuntelusta, hellasäröstä, albumeista, biiseistä, muusikoista, bändeistä ja vaikka mistä. Miksi tällainen, eikö musiikkia soiteta ja kuunnella, pitääkö siitä vielä puhuakin. No pitää, kuuntelujen lomassa, kertoen omia ajatuksiaan, lukien muiden mietteitä. Keskustellen, avartaen omia näkökantojaan.

Makuasioista ei kannata kiistellä, se ei hyödytä mitään, mutta perusteluja muihin näkökulmiin on antoisaa lukea. Linkkejä voi harkiten laittaa, mutta mieluusti tarinaa mukaan avaamaan ajatusta.

 

[juupeli]

Olen aktiivinen musiikin kuuntelija. En omaa varsinaista muusikkotaustaa. Minun on helppo sanoa nopeastikin mistä tykkään ja mistä en. Miksi, onkin sitten jo hankalampi kysymys. Olen myös aina nauttinut asetelmasta kun voin tykätä jostain levystä tai bändistä vaikka moni muu pitäisi sitä kaikkien jööttien äitinä. Entäs sitten, pääasia että minä tykkään 

On vanhaa perua että haluan kuunnella koko albumin, alusta loppuun, kerralla. Päästä jyvälle miltä kokonaisuus kuulostaa, mitä bändi on saanut studiossa pakerrettua ja miten se on saatu paketoitua. Aikoinaan LP-levyjen kulta-aikoina oli tärkeätä että levyn A-puolen aloitti mukaansa tempaava biisi joka houkutteli jatkamaan kuuntelua. Usein levykaupoissa tuli kuunneltua kuulokkeet päässä vain paria ekaa biisiä ja ostopäätös tehtiin siltä pohjalta. Hyvänä esimerkkinä käy 70-luvun Deep Purple. Jokainen albumi aloitettiin kovalla rytinäbiisillä. Luulot pois meiningillä. ”On se vielä iskussa, ostan tän”.

Muistan lukeneeni yleisellä tasolla kuinka levyttävä bändi usein riiteli tuottajan ja levy-yhtiön kanssa missä järjestyksessä biisit LP:lle laitetaan. Taiteellinen näkemys vastaan kaupallisuus. B-puolen aloitus sekä vikat biisit olivat myös tärkeitä. C-kasetille järjestys saattoi vielä muuttua toiseksi kun haluttiin tasata puoliskojen pituuksia.

Jatkan varmaan juttuja tuosta aikakaudesta myöhemmin. Lukisin mielelläni mm. tarinoita ostopäätöksen tekemisestä tänä päivänä. Miten erilaiseksi se onkaan muuttunut 

 

[juupeli]

Musiikin tallentamisen kehittyminen juupelilla.

Eka tallennin minulla oli kelanauhuri jota myös magnetofoniksi sanottiin. Mikrofoni (langallinen tietenkin) radion kaiuttimen ääreen, äänityspainikkeet alas ja hiljaisuus. Ajankohta oli 60-luvun loppupuoli. Siitä kun päästiin 70-luvun puolelle, sain käyttööni radionauhurin, Phillips -merkkisen. Samoissa kuorissa oli siis radio sekä C-kasettisoitin. Se oli hienoa kun ei tarvinnut enää olla visusti äänitysten aikana.

Painikkeet eivät olleet mitään hipaisunäppäimiä vaan niitä piti painaa äänittäessä yhtäaikaa seisaaltaan  ;D  kun voimat eivät nuorella pojalla muuten riittäneet. Tuolloin eläneet muistanevat kuinka vähän popmusiikkia radiosta silloin soitettiin. Ohjelmia odotettiin sormet syyhyten. Juontajat puhuivat mielellään pitkään biisien päälle ja aloittivat jutut jo ennen loppua. Jos et ollut valppaana niin äänitys seis, kelaus takaisinpäin, kasettia kuunnellen stoppi kun puhe alkoi ja taas äänitysvalmiuteen. Huonolla tuurilla seuraava biisi oli jo alkanut kun räpläsit kasettisi kanssa.

Pikku hiljaa musaa kertyi kaseteille. Kirjoitin biisit ja esittäjät vihkoon koska sitä oli helpompi pitää ajantasalla. Juontajien ääntämystä kuunneltiin tarkkaan että saisi tiedot selville. Yksi kirkas muisto esimerkiksi. ”Seuraavaksi esittää laulu- ja soitinyhtye Rollin Stoneks kappaleen nimeltä Raun Sukar”    Vuonna -72 ostin tai sain ekan Suosikki-lehteni. No nyt alkoi lyyti kirjoittaa. Häpeilemättä kinusin vanhemmiltani niin kauan että se tilattiin minulle.

Tänä päivänä minullakin on vaikeuksia muistaa kuinka tiedon kartuttaminen oli silloin niin työlästä. Nyt on pikkasen asiat kehittyneet siitä eteenpäin. Silloin lehdet luettiin tarkkaan ja ”tärkeät” asiat painettiin mieleen. Asiantuntevien radiojuontajien jakamat tiedonmuruset kuunneltiin tarkkaan ja puitiin kaveriporukassa.

Seuraava etappi oli erillinen LP levysoitin joka liitettiin radiomankkaani muistaakseni DIN liittimellä (?). Siitä alkoi varsinainen keräilyharrastukseni, joka ei ole päättynyt vieläkään, eikä näköpiirissä, edes horisontissakaan ole muutosta näkyvissä. Vanha kunnon nauhuri palveli viimeiset vuotensa vielä kitaravahvistimena. Kyllä vaan. Ihan hiljaksiin.

Seuraavaksi hankin ison "laatikon" jossa saman kannen alla olivat levysoitin ja kasettinauhuri. Ekat stereoni. Sitten siirryin erillislaitteisiin. Viritinvahvistin (Pioneer), LP levysoitin (Technics), kasettidekki (Akai) ja kaiuttimet (OR). Niitä sitten vaihdettiin aina parempiin ja parempiin.

Muistaakseni maltoin niinkin pitkään kuin vuoteen -87 ennen kuin ostin ensimmäisen CD soittimeni, Denon -merkkisen. Levyt olivat järkyttävän hintaisia joten levyjä kertyi alkuun harvakseltaan ja tarkkaan harkiten. Jossain vaiheessa kuului maailmalta hurjia. Soitin jolla voisi polttaa omia CD levyjä. Se kuulosti aivan taivaalliselta. Mitä muuta sitä voisikaan enää toivoa. Niinpä.

Tänä päivänä vain muistelen LP levyjäni joista luovuin ajat sitten. CD.t saavat olla enimmäkseen hyllyssä rauhassa koska kaikki musa on sähköiseen muotoon pakattuna tietokoneella, useine varmuuskopioineen. Kokoelmia teen edelleenkin, erilaisia soittolistoja, erilaisiin tilanteisiin. Autossa soi joskus harvoin iPod, vieläkin harvemmin poltettu CD, mutta sitäkin useammin USB tikku ja SD kortti. En kaipaa yhtään vanhoja aikoja näissä asioissa, vaan nautin täysin siemauksin nykytekniikan suomista mahdollisuuksista. Olen kuitenkin jämähtänyt tyytyväisenä tähän asetelmaan ja tästä askel eteenpäin ei ole tuntunut vielä tarpeelliselta. Ehkä jonain päivänä, kunhan ensin selvitän itselleni mikä on Spotify  ;D

 

[Kobbetop]

Hyvänä esimerkkinä käy 70-luvun Deep Purple. Jokainen albumi aloitettiin kovalla rytinäbiisillä. Luulot pois meiningillä. ”On se vielä iskussa, ostan tän”.

Kuuluu omiin kaikkien aikojen suosikkeihin, vanhat levyt on tietty parhaita mutta löytyy näitä uudempiakin, eikä niistäkään ole pahaa sanottavaa. Ko. bändillä on kyllä harvinaisen Spinal Tap -tyylinen historia kaikkine käänteineen.  8)

Itse olen sitä koulukuntaa, että levyt pitää olla levyinä, CD tai LP. Muusta en edes tiedä mitään, joskus autoilua varten polttelin jotain levyjä mutta ei niitä tule kuunneltua. Yleensä auton soitin on joko kiinni tai CD pyörimässä, radiokanavia ei Radio Rockia lukuunottamatta pysty kuuntelemaan. RR:ltäkään ei pysty kuuntelemaan kuin aamuohjelman, Jone Nikula kun tulee asejuttuineen ääneen niin ei sitä kestä kuunnella.

Kerran yksi kaveri sanoi, että fyysinen albumi pitää omistaa, koska sitä voi hypistellä, haistella (!) ja lukea sanoituksia ym. ym. Haistelua lukuun ottamatta olen samaa mieltä. Lisäksi kun levyn ostaa niin sitä tulee oikeasti kuunneltua, eikä se ole jossain taustamusiikkina pyörimässä.

Uusi sukupolvi suhtautuu näihin asioihin ihan eri tavalla kun ei heidän aikana ole koskaan levyjä osteltukaan. Taideteoksen hypistely ja sanoitusten lueskelu tapahtuu kai sitten netissä.  8)

 

[Presidentti]

Muistaakseni maltoin niinkin pitkään kuin vuoteen -87 ennen kuin ostin ensimmäisen CD soittimeni, Denon -merkkisen. Levyt olivat järkyttävän hintaisia joten levyjä kertyi alkuun harvakseltaan ja tarkkaan harkiten.

Aivan tarkkaan en muista, mutta oliko ensimmäisten CD-levyjen ilmestymisen aikoihin LP-levyn hinta yleisesti vähän päälle 60 markan tienoilla ja CD-levystä sai maksaa satasen? Levykaupan setä taisi perustella tätä hintaeroa itse formaatin tuotantokustannuksilla ;D Liekö ollut silloinkaan CD:n massatuottaminen vinyyliäänilevyä kalliimpaa...

 

[juupeli]

(Arvoisa) Presidentti    Kun nyt sanoit, niin muistan tosiaan CD hintojen olleen silloin satasen pinnassa (markkoja, hyvänen aika). LP hinnoissa luotan sinun muistiisi.

Vaikka olin itsekin tiskin takana silloin kun tavarataloomme tuli myyntiin ekat CD.t, niin en enää muista nettohintaa. Kyllä ne arvokkaita olivat, toki pientä uutuuslisää myös. Sen muistan kun tajusin että jaa, mites ne uuden malliset tuotteet oikein laitetaan esiin, mieluusti vielä siten etteivät tarttuisi pitkäkyntisten matkaan  ;D 

Löysinkin netistä myyntitelineen kuvan...

 

[MJ]

Eka cd -levy tuli ostettua -87, tuolloin Helsingissä taisi olla yksi näihin levyihin erikoistunut liike. Hinnat vaihtelivat 100 - 180 markan välillä ja valikoima oli varsin vaatimaton. Hinnanero vinyylilevyihin oli sikäli merkittävä että vielä parin vuoden ajan tuli ostettua myös niitä. Aika hyvin ovat kestäneet nuo vanhimmatkin cd:t, kaikki ovat vielä kuuntelukuntoisia.

 

[juupeli]

MJ, tuo on muuten ihan totta. Ne vanhat CD.t ovat paksumpaa materiaalia. Eivät vääntyile käsiteltäessä. Vanhat kotelotkin ovat tukevampia.

 

[Pekka T]

Eka cd -levy tuli ostettua -87, tuolloin Helsingissä taisi olla yksi näihin levyihin erikoistunut liike. Hinnat vaihtelivat 100 - 180 markan välillä ja valikoima oli varsin vaatimaton. Hinnanero vinyylilevyihin oli sikäli merkittävä että vielä parin vuoden ajan tuli ostettua myös niitä. Aika hyvin ovat kestäneet nuo vanhimmatkin cd:t, kaikki ovat vielä kuuntelukuntoisia.

Kyllä tuolloin tarjontaa jo oli ihan mukavasti, itse ostin ensimmäisen CD-soittimen -83 ja -85 ensimmäisen autosoittimen.

 

[jni]

MJ, tuo on muuten ihan totta. Ne vanhat CD.t ovat paksumpaa materiaalia. Eivät vääntyile käsiteltäessä. Vanhat kotelotkin ovat tukevampia.

Itse ostn ensimmäisen cd-soittimen myös 1987 samoin ensimmäisen levyn.

Kyllä ne levyt ovat aivan samanpaksuisia nykyäänkin.

 

[tuRboman]

Mun eka CD soitin tuli ostettua muistaakseni 1989. Ensimmäinen levy tais olla Sladen kokoelma Oulun Anttilasta tarjoushyllystä. Tuo levy löytyy edelleen kokoelmasta.

CD:n paksuuksissa en ole huomannut eroja, mutta muita laatueroja kyllä. Meillä kun oli yksi Juicen levy joka oli painettu joskus 1987 suunnilleen, se alkoi hapettua! Siis pikkuhiljaa muuttua ruskean sävyiseksi. Harmillisesti tuo levy katosi muutossa (myös yks Gary Mooren levy sekä Rush R30 2:s DVD) eikä voi edes postata kuvaa siitä tänne.
Se näytti kuin ois alkanut ruostua sen muovipinnan alta. Soi kyllä normaalisti vielä ennen vuoden 2005 muuttoa.

Sellainen formaatti, josta edellä ei ollut puhetta; MiniDisc. Multa löytyy sellainen. Ostin muistaakseni ´98 tai ´99. Aikalailla ensimmäisiä oli mitä tänne paikkakunnalle tuli tarjolle. Tykkään tuosta soittimesta ja MiniDisc levyistä niiden kestävyyden ja kätevyyden vuoksi. Harmi kun kyseinen formaatti ei ottanut tuulta purjeisiin, eikä jäänyt pitkäikäiseksi. Mulla se oli lähinnä sekalaisessa tallennuskäytössä, kun alkuperäisiä levyjä ei ollut tarjolla top10:n ulkopuolelta MD muodossa käytännössä ollenkaan. Paikallisen kirjaston levyjä on tullut kopioitua omaan käyttöön. Oisko joku reilu kuutisenkymmentä levyä mitä löytyy edelleen hyllystä.
Mulla on Sonyn Walkman MD myös, mutta siinä on jotain mekaanista ongelmaa kun sieltä kuuluu naputusta jos ei ole aivan pystyssä kuunnellessa. Alkuun käytin sitä juoksulenkeillä musalähteenä (C-kassu Walkmanin jälkeen) mutta ilmeisesti tärinä ja pakkanen sekä kosteus teki jotain tuolle soittimelle. Toki sillä voi edelleen kuunnella.

Jostain mulla on jäänyt mieleen, että CD:t oli vielä about vuonna ´90 109mk hintaisia kun vinyylit oli 59,- tai 69,-. Tässä voi olla toki jotain ajan aiheuttamaa kultausta mukana. Ei ole levyissä enää hintalappuja päällä. Ainakaan suurimmassa osassa.

Itse kuulun ehdottomasti niihin, jotka haluaa ostaa levyt fyysisenä kokonaisuutena. Oli se sitten vinyyli, CD tai mikä lie, mutta ehdottomasti jotain muuta kuin bittivirtaa tietokoneella. Toki nykyään suuri osa kuuntelusta tapahtuu mp3 yms muodossa puhelimen avittamana. Lähes kaikki CD:t on tullut siirrettyä PC:lle ja sieltä aina satunnaisesti siirtelen puhelimeen taustamusaksi.
Mutta pääasiallinen kuuntelu tapahtuu stereoista fyysistä levyä soittaen. Ja tykkään Juupelin tapaan kuunnella levyn läpi, jos siihen vain suinkin on aikaa ja mahdollisuus. Yleensä tarkoittaa nykyisin iltamyöhää kun muut nukkuu. Ja silloin kuuntelen kuulokkeilla. Onhan se jotenkin aneemista kuunnella luureilla, mutta oikeasti soundielämys on hieno ja jotenkin sieltä "kuulee enemmän" vaikka itse kokemus muuten ehkä jää hieman valjuksi.

Mulle Spotify on hyvinkin tuttu. Aika moni levy on tullut hankittua Spotifyn avustuksella. Eli ensin sieltä kuunteluun, ja jos tykästyy kovin niin tilausta vetämään. Ja valitettavasti varmaan 85% levyistä tulee tilattua ulkomailta CDON ja Play/Rakuten group on ne pääasialliset hankintapaikat.
Välillä tulee aikoja, ettei hanki levyjä muutamaan kuukauteen. Mutta sitten iskee taas kuunteluvimma ja hankintoja tulee tehtyä ehkäpä kerta-pari kuukaudessa. Yleensä mulle käy niin, että innostun jostain bändistä ja sen jälkeen selailen Spotifystä kyseisen poppoon tuotannosta kaiken mieluisan, jotka sitten pikkuhiljaa hommailen.
Ei ole sellaista keräilyvimmaa, että pitäis olla kaikki tuotanto joltain tietyltä bändiltä. Vaikka jonkun bändin/artistin tuotanto kokonaisuudessaan löytyykin (Zeppelin, G Moore, SR Vaughan, Hendrix jne) niin ei mua vaivaa jos joku levy josta en pidä, jäis puuttumaan. Deep Purple on mulle tällainen. Tuotanto löytyy lähes kokonaan, mutta pari puuttuu kuten Bananas. En vain tykkää, joten en hanki vain siksi, että kokoelma ois täysi.

Mulla ei ole laadukasta stereosettiä. Sellaista karvalakkitasoa. Pioneer viritin/vahvistin, Kenwood c-dekki, Sony MD, Sony vinyyli, OR kaiuttimet, Sony CD soitin. Toinen setti löytyy tällähetkellä tallista: Akai vahvistin, Sony CD soitin ja ikivanhat Akai kaiuttimet, jotka soi hyvin mun mielestä. Nämä on riittäneet. Kuuntelen siis stereona. Ei ole 5. eikä 6 tai 7 piste systeemiä. Tykkään stereosta kun ei näillä levyillä enempää raitoja alunperin ole.

Mulle hyvin mieluista kuunneltavaa on omien suosikkibändien livelevyt. Vaikka niitä ei tule välttämättä hirveän usein kuunneltua, niin sitten kun siltä tuntuu ja laittaa soimaan hienon livelevyn, siitä saan erityiset säväykset. Esimerkiksi Zeppelin How the west was won on yksi ehdottomia suosikkeja. Siinä on niin kova meno. Taikka DP live in Europe 1993, vaikka onkin surullisenkuuluisaan aikaan taltioitu livepaketti, niin siinä on tosi hienoja hetkiä paljon.

Ja itse soittelen kitaraa bändissä. Enemmän tai vähemmän soittanut tuolta 14 vuotiaasta asti. Välillä oli muutama vuosi ilman bändiä, mutta ehkä joku 20 vuotta on tullut soitettua jossain bändissä. Nykyisellään cover bändissä, joka kokoontuu valitettavan harvoin soittelemaan. Vuorotyöt ja perheet vie aikaa, joten ei tahdo saada sovitettua kaikkea niin, että päästään soittamaan. Mutta sitten kun päästään, on se sitäkin kivempaa. Vaikka taidot on tietysti ruostuneet huomattavasti johtuen harvasta soittotahdista, on silti äärettömän tyydyttävää päästä soittamaan omaa mielimusaa hyvien kaverien kanssa porukalla. Musaa meillä on suunnilleen ACDC:stä ZZ-Top:iin ja kaikkea siltä väliltä. Pääasiassa ´70 luvun blues/rock musaa.

Kitarat ja niihin liittyvä ropaaminen on sydäntä lähellä. Välillä tein huolto yms hommia kavereillekin pientä nimellistä korvausta vastaan. Nykyään en enää, koska se kuitenkin vaatii aikaa ja siinä on oma vastuunsa huoltaa toisten soittimia. Ei niitä voi vain sinnepäin hutaisten käsitellä. Toki jotain mikkien vaihtoja yms voin tehdä, mutta esim nauhojen uusimiseen en ala. Liian työlästä ja aikaa vievää.
Vahvareita on myös tullut raplattua. Mutta ehkä hieman vähemmän. Vain jotain perushuoltoa, konkkien/potikoiden vaihtoa tai jotain pikku modauksia. Mutta jotain siis kuitenkin. Ja tykkäisin väsätä enemmänkin jos aikaa olisi. Ois ehkä jopa mieluinen leipätyö. Mutta eipä tästä yhtäkkiä voi tuollaiseen heittäytyä. Ammatti ja taidot on kuitenkin toisaalla, jotenka saapi olla tässä elämässä.

Siinäpä sitä musajuttua laidasta laitaan meikäläisen näkövinkkelistä. Saa jatkaa...

 

[Skula]

Eka CD-soitin, 90 luvun alussa, vieläkin täydessä iskussa ja käytössä oleva JVC:n 5:n levyn karusellisoitin, jossa levyjä pystyi vaihtamaan yhden soidessa!

Tuolloin muistaakseni jotain 800 markkaa tarjouksesta. Oli laatupeli, ja on sitä vieläkin!

Samaa soitinta on myyty ihan hiljattain. Ja nykyäänkin on vissiin tuosta hiukan päivitetty versio myynnissä.. Ulkoisesti melkein samanlainen, vain tuo kelkka on "kiillotettu"..

Tämä laite on kestänyt ikää muodollisesti ja teknisesti.. Ja kestää vieläkin!

Kuva laitteesta:

Ensimmäinen ostettu ja muutenkin oma CD oli ja on aina ollut. ZZ Top Afterburner.

 

[Totenkopf]

Tänään on melko tiiviisti tullut kuunneltua vanhan naivistin Martti "Huuhaa" Innasen musiikkia. On kyllä melkoisen omaperäinen taiteilija.

Taika kumiteräsaappaiden, Elsa kohtalon lapsi, Urjalan taikayö. Noita kappaleita hoilattiin pikkupoikana halkopinon päällä, kovaa ja korkealta. Oli varmaan silloin suurimpia idoleitani.

 

[clima]

Tänään on melko tiiviisti tullut kuunneltua vanhan naivistin Martti "Huuhaa" Innasen musiikkia. On kyllä melkoisen omaperäinen taiteilija.

Taika kumiteräsaappaiden, Elsa kohtalon lapsi, Urjalan taikayö. Noita kappaleita hoilattiin pikkupoikana halkopinon päällä, kovaa ja korkealta. Oli varmaan silloin suurimpia idoleitani.

Legendaarista! Mulla oli parikin muusikkokaveria jotka käytännössä osasivat koko tuotannon ulkoa ja jakoivat myös kuuntelukokemuksia 80-luvun lopulla nöösipojalle keikkareissuilla.
Et kai sentään mitään rankempia biisejä, saatikka Glunssipata tyyppisiä juttuja ole kuunnellut? 

 

[Totenkopf]

Legendaarista! Mulla oli parikin muusikkokaveria jotka käytännössä osasivat koko tuotannon ulkoa ja jakoivat myös kuuntelukokemuksia 80-luvun lopulla nöösipojalle keikkareissuilla.
Et kai sentään mitään rankempia biisejä, saatikka Glunssipata tyyppisiä juttuja ole kuunnellut? 

Tiedän kyllä Innasen hairahtaneen jossain vaiheessa tuolle hiukan arveluttavalle saralle. Siitä tuotannosta en todellakaan ole koskaan ollut kiinnostunut.  ???

Ilmeisesti kiinnostukseni häneen johtuu siitä, että isoisäni oli Innasen hyvä ystävä.

 

[clima]

Ok.
Mutta eipä se rankempi huumori ole tekstintekijämiehien mainetta saastuttanut (vrt. Junnu Vainio), pojat on poikia ja muusikot ovat sitten vielä oma lajinsa erikseen.

 

[Totenkopf]

No joo, eihän ne "mustahuumori" kappaleet niin pahoja ole, mutta eivät ne vaan itselleni ole oikein iskeneet.

Muusikot ovat oma lukunsa sinänsä. Niitä löytyy minullakin suvusta aika moniakin, joten tiedän heidän huumorintajunsa.

Minulla oli joskus työkaverina eräs entinen rumpali, joka myöskin osasi Innasen kappaleet varmasti jokaikisen ulkoa. Muistaakseni oli joskus jopa säestänyt häntä keikoillakin, ja juuri sillon kun Innanen kiersi maata sen Gunnar pässinsä kanssa.

 

[juupeli]

tuRboman ja kaikki muutkin, kiva lukea tarinoitanne kun jaksatte tänne kirjoittaa.

Muistan Minidisc'in sekä DAT'in. Onhan noita ollut ja mennyt. On kai se loppupeleissä kuluttajalle parempi että yksi yhteinen formaatti löytyisi pian ja siihen kaikki panostaisivat.

Kuulokkeilla kuuntelu. Niitä tuli aikoinaan käytettyä paljonkin. Ei enää. Niillä tosiaan erottaa kaikki pienetkin jutut paljon paremmin ja stereokuva on aukoton. Minulla kuulokkeet olivat alkusysäys tähän tinnitukseeni. Nykyään tajuan suojata korvani melussa.

tuRboman, tuo on reipasta touhua että voit jättää sarjat vajaiksi. Olen päätynyt siihen että kaikkea ei tarvitse ostaa, mutta talteen haluan kuitenkin koko tuotannon niiltä esittäjiltä jotka kiinnostavat. Minulla meni Purplen kanssa niin että ne kolme ekaa levyä puuttuivat valikoimistani viime talveen asti. En ole muutenkaan niin innostunut Purplesta ennen Machine Headia. Mutta nyt on koko studiotuotanto haalittu. Tykkään joskus kuunnella järjestyksessä levy levyltä miten bändi on kehittynyt tai muuttunut. Koskee siis kaikkia bändejä.

Tässä vielä joku aika sitten vahvistimen asetukset olivat koko arsenaalille. Sitten muutin musat soimaan vain pääkaiuttimien kautta. Hyvä päätös.

Olenkin ymmärtänyt että olet mielistynyt livetaltioihin, tuRboman. Jaksan välillä jotain kuunnella, mutta aika vähän. Taidan olla niin jämähtänyt studioversioihin.

Ostin ekoiksi CD.iksi kaksi levyä. Lynyrd Skynyrd'in One more from the road -liven    ja Ry Cooderin Bop till you drop. Edelleen hyllyssä vaikka Lynnareilta on tullut kattavampi ja remasteroitu kaksoisCD versio. Okei, se on koneella...  Tuo Cooderin levy on aivan huippu. Levyllä vierailee Chaka Khan parissa biisissä. Vetäisee oikein antaumuksella täysin palkein. Levy oli silloin DDD versio, eli täysdigitaalinen kaikissa äänitys ja tallennusvaiheissa. Soi kuitenkin käsittämättömän hiljaa.

 

[MJ]

Musiikki... Sitä kuluu eri muodoissa: Kotona vinyyli- / cd -levyiltä, autossa sd -kortilta, live -keikoilla ja yllättävän paljon myös itse soitettuna.

Beatlesista se alkoi. Money ja Please Mister Postman; paluuta ei ollut. -80 -luvun alussa ei olisi voinut kuvitella ala-asteikäisen pojan kuuntelevan mitään epämuodikkaampaa musiikkia. Muutamia vuosia myöhemmin yläasteella nuo samasta asiasta v--tuilleet tyypit toimittivat minulle c- kasetteja toivomuksena saada kopio A Hard Day's Night'sta tai Help'stä. Näitä levyjä kuuntelen toisinaan vieläkin, tosin vm. -70 levysoitin täytyisi huoltaa ja neula vaihtaa.

Seuraavassa aallossa levylautaselle valikoitui mm. Juicen, Eppujen, Ganesien ja Scorpionsin levyjä, formaatti alkoi vähitellen vaihtua c-kaseteista ja vinyylilevyistä kohti cd -levyjä. Samoja aikoja myös oma soittoharrastus sai alkunsa, eka esiintyminen oli kuudennen luokan kevätjuhlissa, juuri ennen yläasteelle siirtymistä. Yläasteen ja lukion aikana bändihommia pyöritettiin hyvinkin ahkerasti, parhaimmillaan treenit olivat 4 - 5 kertaa viikossa, kaksi tuntia kerrallaan, puolessa välissä yksi tupakkatauko.

Kun autokortti oli takataskun lompakossa, ilmaantui apukuskin penkin alle kymmenen kasetin boxi, josta vuorossa oleva dj sitten valitsi soitettavan musiikin. Valikoimiin alkoi ilmestyä Zeppeliniä, Queenia, Kolmatta Naista, Creamia sekä myös Pekka Pohjolaa. Lukio lopulla bändihommat alkoivat hiipua, mutta omaksi iloksi soittelu jatkui uuden akustisen kitaran myötävaikutuksella. Siitä lähtien on tullut soiteltua erilaisissa illanistujaisissa sekä pienimuotoisissa juhlissa. Myöhemmin työelämässä, kun vuodet 1996-2013 kuluivat hyvinkin paljon työn puolesta tien päällä, oli takapenkillä usein matkaseurana tuo sama kitara. Jos joku sattui asumaan viikon samassa hotellissa jossakin Kajaanissa, Seinäjoella, Oulussa jne... on saattanut joutua kuuntelemaan soitantaani - vaikka vasten tahtoansa ???

Soitinosastoa on tullut lueteltua tuolla toisessa topicissa, äänentoistossa on käytössä Pioneerin vahvistin + dvd-soitin + OR:n kaiutinsatsi. Hyvin ovat riittäneet kotikäyttöön. Autossa on vakio RNS 510, tärkeämpää minulle on mitä kuuntelen kuin millä kuuntelen. Mp3 -formaatti on autokäytössä ylivertainen kun ei tarvitse välpätä levyjen kanssa. Ja kuten täällä muutamat muutkin ovat kohdaltansa todenneet, myös minä kuuntelen mieluiten kokonaisia pitkäsoittolevyjä. Tähän on nykyään parhaat mahdollisuudet lähinnä silloin kun olen yksin liikenteessä.

Noina vuosina kun olin paljon tien päällä, oli pimeässä ajaessa nautinto laittaa soimaan reilu tunti ennen määränpäätä levy, joka on muodostunut minulle kaikkein merkityksellisimmäksi: Pekka Pohjolan Pewit -pitkäsoitto. Levy, jonka jälkeen maailma ei enää näyttänyt aivan samanlaiselta kuin sitä ennen. Yksi mielenkiintoinen nyanssi tässä levyssä on se, että se on äänitetty lähestulkoon ilman kompressointia. Lopputuloksena on se, että hiljainen soi hiljaisena ja kova kovana.

Kun erään kerran tarkastelin levykataloogiani (vajaat 200 kpl), huomasin että valtaosa niistä on alunperin julkaistu vuosina 65 - 75. Tuolloin ei vielä ollut ProToolsia yms. kikkailut mahdollistavia softia, vaan soitot täytyi oikeasti soittaa. Jostain syystä kannatan lämpimästi kaikkia analogilaitteita tällä puolella. Pink Floyd, Wigwam, Tasavallan Presidentti, Johnny Winter, CCR/Fogerty, Jack Bruce, Robert Plant, Jukka Gustavson, Royals... Siinä joitain artisteja, joita aiemmin mainittujen ohella on eniten kuuntelussa.

Viime vuosina soittohommissa on internetin erinomainen tarjonta kappaleiden nuottien / soinnutusten / sanojen hankinnassa hyödynnetty moneen kertaan. Tyypillisesti yhden talvikauden aikana tulee harjoiteltua muutama uusi kappale vanhojen jatkeeksi. Suuritöisin tähän mennessä opetelluista oli Zeppelinin Rain Song: Lähemmäs 30 sointua ja DGCGCD -avoviritys. Pari kuukautta taisi mennä ennenkuin kappaleen saattoi soittaa ilman nuotteja. Viimeisimpänä opiskelun kohteena oli keväällä David Gilmourin On an Island, edesmenneen lapsuudenystävän muistoksi :-\

Eri bändien keikoilla olen käynyt aktiivisemmin 17 -vuotiaasta lähtien, eli silloin kun pääsi Tavastialle sisään. Merkityksellisimpiä keikkoja ovat olleet mm. Kolmannen naisen levynjulkistamiskeikka syksyllä -92, Wigwamin 2001 reunion -keikat + 35 v. juhlakeikka 2002 sekä Pekka Pohjolan + Pori Sinfonietan esiintyminen Pori Jazzissa -04. Viime vuosina mieluisimpina tulee mieleen Jukka Gustavsonin esiintymiset lähes minkä tahansa kokoonpanon kanssa - lopputulos on ollut poikkeuksetta aivan omaa luokkaansa.

Hyviä levyjä riittää hankittavaksi ja kuunneltaviksi hamaan tulevaisuuteen asti; matka jatkukoon Ehkäpä jonain päivänä löydän vielä itseni muiden amatöörisoittajien kanssa samasta treenikämpästä ja kenties jopa yleisön edestä.

Remains to be seen...

 

[juupeli]

Johnny Winter  1944-2014  RIP  :'(

 

[MJ]

Johnny Winter  1944-2014  RIP  :'(

+1

Tämän johdosta piti tänään autossa kuunnella Captured Live kokonaisuudessaan. Mies ja Firebird...

 

[juupeli]

MJ, tuo mainitsemasi livelevy on kova. Todella kova.

 

[tuRboman]

Samaa mieltä. RIP Johnny.  :'(

 

[juupeli]

Liittyen muissa musaketjuissa oleviin kommentteihin sekä linkkeihin. Löysin tänään itseni Kotkan pääkirjaston musiikkiosastolta ja nappasin mukaan useampia kiinnostavia CD.itä. Kesä pidetty enimmäkseen taukoa lainailuista, joten hyllyjen selailut virkistivät miestä selvästi.

Vaikkei aina tule kommentoitua muiden musadiggareiden lähettämiä linkkejä tai muita suosituksia, niin sen verran utelias olen omaksumaan uusien, ennalta tuntemattomien esittäjien aikaansaannoksia että yleensä jotain jää korvan taa kutittelemaan. Nyt pääsen tutustumaan mm näihin levyihin:
Dido - Girl who got away
Paloma Faith - A perfect contradiction
Jewel - Greatest hits
Imelda May - Tribal
Mumford & Sons - Babel
North Mississippi Allstars - World boogie is coming

Vasta muutaman levyn olen ennättänyt kuunnella, mutta ainakin Mayn levy kuulosti hauskan erilaiselta. Didon aiempi tuotanto onkin hallussa ennestään, uusin jatkaa samaa linjaa. Tuo NMA oli kiehtova tuttavuus. Ei mitään havaintoa aiemmin mutta kun selvittelin hieman taustoja niin joo-o.

Dickinsonin veljesten bändi. Useita levyjä julkaistu. Toinen heistä toimii myös Black Crowesin kitaristina. "Poikien" isä on Jim Dickinson. Minun silmissäni arvostettu tuottaja ja muusikko. Bändi on soittanut myös John Hiatt'in taustalla ja tuolla lainaamallani levyllä vierailee Robert Plant kahdella biisillä 

 

[tuRboman]

Mumford & Sons - Babel

North Mississippi Allstars - World boogie is coming

...Bändi on soittanut myös John Hiatt'in taustalla ja tuolla lainaamallani levyllä vierailee Robert Plant kahdella biisillä 

Yeah! Hyviä nimiä listalla. Tai ainakin minä tykkään. Mumford & sons oli kyllä melko yllätys kun ei bändistä mitään tiennyt ja tuli se TV live show. Babel on hieno levy. john Hiatt taas on aivan käsittämättömän määrän biisejä vääntänyt eläissään. Paljon hyviä. SOpivan leppoisaa musaa.

Robert Plantin tuoretta laulantaa livenä:

Vahvat suositukset tälle, jos Plantista & Zeppelinistä tykkää. Hienoja sovituksia.