Nuorempi polvi saattaa hymähdellä aiheelle, mutta meitä on monia, joiden elämään tietotekniikka on tullut vasta aikuisiällä.
Ensimmäinen oma kokemus liittyy reikäkorttien lävistämiseen, kun piti saada dataa ulos magneettinauhoilta. Aika mekaanista puuhaa se oli. Aamulla kävin Laskentakeskuksessa lävistämässä ja iltapäivällä jännittyneenä kävin hakemassa paperitulosteet. No siitä ei sen enempää.
Olikohan vuosi -84, kun erilaiset tekstinkäsittelylaitteet ja vähitellen myös mikrotietokoneet alkoivat yleistyä siinä määrin, että työpaikalle alettiin sellaista puuhata. Joku älykäs kaukokatseinen oli sitä mieltä, että ei kannata hankkia kallista tekstinkäsittelylaitetta, vaan järkevämpi on investoida suoraan mikroon. Edistyksellistä oli sekin, että päädyttiin hankkimaan Mikro-Mikon tai Kaypron sijasta IBM:n laite, jossa oli DOS-käyttöjärjestelmä ja jopa kaksi 64 kb:n lerppuasemaa
. Eikä siinä vielä kaikki. Kirjoittimeksi tuli laadukas kiekkokirjoitin ja teksturiksi WordPerfect. Koko helahoito maksoi silloin maltaita, olikohan jotain 32 000 mk. Olin tuota hommaamassa ja vähän myös alkuun opastamassa, vaikka omatkin taidot olivat kovin vaatimattomat.
Seuraavassa työpisteessä oli Atex-julkaisujärjestelmän etäpääte, josta dataa siirrettiin modeemilla keskuspaikalle. Usein kävi niin, että jos oli kertynyt isompi määrä valmista aineistoa, homma alkoi hidastua, ja oli melko varmaa, että päivän työlle sai sanoa hyvästit
. Aika usein löysin itseni sieltä, missä toimittiin yhteisessä verkossa, eikä samoja ongelmia ollut. Oli muistaakseni siinä -85-86.
Samoihin aikoihin tulivat kotikoneet, kuten Commodore 64. Vanhempi poika oli siinä iässä, että pelit alkoivat kiinnostaa, ja monta hauskaa, joskin yksinkertaista peliä sillä hakattiin.
Oma työ on ollut sen luonteista, että tärkein ohjelma on aina ollut tekstinkäsittely. Aivan viime vuosina skaala on laajentunut huimasti, ja päivän aikana saattaa koneella olla jopa kymmenkunta erilaista sovellusta ja uusia tulee koko ajan.
Melkoisen harppauksen on kehitys kulkenut parinkymmenen vuoden aikana. Komentopohjaiset käyttöjärjestelmät eivät vaatineet kuin murto-osan muistia graafisiin verrattuna, ja kun Windows tuli, kasvoi koneiden muistikapasiteetti räjähdysmäisesti. Samalla maallikon näkökulmasta tilanne muuttui harmittavasti, kun ennen saattoi hallita konettaan suvereenisti, mutta Windowsin ja verkkoyhteyksien myötä koneelle tuli sellainen määrä it-erityisosaamista vaativia komponentteja, ettei niiden hallintaan ollut enää mitään edellytyksiä. Toki huomasin it-veijareiden edelleen kaivavan komentopohjaisen ikkunan esille, mutta itsellä ei ollut siihen osaa eikä arpaa, admin-oikeudet kun oli ainoastaan asiantuntijoilla.
Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että taantumus on ainoa tie. Jokseenkin kateellisena lueskelin Vaarivanhuksen tarinaa Linux-asennuksesta todeten, ettei itseltä enää löytyisi enempää motivaatiota kuin tietotaitoakaan moiseen. Pitää siis tyytyä siihen mitä on eikä tavoitella sitä mitä ei ole
.
Ensimmäinen oma kokemus liittyy reikäkorttien lävistämiseen, kun piti saada dataa ulos magneettinauhoilta. Aika mekaanista puuhaa se oli. Aamulla kävin Laskentakeskuksessa lävistämässä ja iltapäivällä jännittyneenä kävin hakemassa paperitulosteet. No siitä ei sen enempää.
Olikohan vuosi -84, kun erilaiset tekstinkäsittelylaitteet ja vähitellen myös mikrotietokoneet alkoivat yleistyä siinä määrin, että työpaikalle alettiin sellaista puuhata. Joku älykäs kaukokatseinen oli sitä mieltä, että ei kannata hankkia kallista tekstinkäsittelylaitetta, vaan järkevämpi on investoida suoraan mikroon. Edistyksellistä oli sekin, että päädyttiin hankkimaan Mikro-Mikon tai Kaypron sijasta IBM:n laite, jossa oli DOS-käyttöjärjestelmä ja jopa kaksi 64 kb:n lerppuasemaa
Seuraavassa työpisteessä oli Atex-julkaisujärjestelmän etäpääte, josta dataa siirrettiin modeemilla keskuspaikalle. Usein kävi niin, että jos oli kertynyt isompi määrä valmista aineistoa, homma alkoi hidastua, ja oli melko varmaa, että päivän työlle sai sanoa hyvästit
Samoihin aikoihin tulivat kotikoneet, kuten Commodore 64. Vanhempi poika oli siinä iässä, että pelit alkoivat kiinnostaa, ja monta hauskaa, joskin yksinkertaista peliä sillä hakattiin.
Oma työ on ollut sen luonteista, että tärkein ohjelma on aina ollut tekstinkäsittely. Aivan viime vuosina skaala on laajentunut huimasti, ja päivän aikana saattaa koneella olla jopa kymmenkunta erilaista sovellusta ja uusia tulee koko ajan.
Melkoisen harppauksen on kehitys kulkenut parinkymmenen vuoden aikana. Komentopohjaiset käyttöjärjestelmät eivät vaatineet kuin murto-osan muistia graafisiin verrattuna, ja kun Windows tuli, kasvoi koneiden muistikapasiteetti räjähdysmäisesti. Samalla maallikon näkökulmasta tilanne muuttui harmittavasti, kun ennen saattoi hallita konettaan suvereenisti, mutta Windowsin ja verkkoyhteyksien myötä koneelle tuli sellainen määrä it-erityisosaamista vaativia komponentteja, ettei niiden hallintaan ollut enää mitään edellytyksiä. Toki huomasin it-veijareiden edelleen kaivavan komentopohjaisen ikkunan esille, mutta itsellä ei ollut siihen osaa eikä arpaa, admin-oikeudet kun oli ainoastaan asiantuntijoilla.
Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että taantumus on ainoa tie. Jokseenkin kateellisena lueskelin Vaarivanhuksen tarinaa Linux-asennuksesta todeten, ettei itseltä enää löytyisi enempää motivaatiota kuin tietotaitoakaan moiseen. Pitää siis tyytyä siihen mitä on eikä tavoitella sitä mitä ei ole