Martyn Hakkapeliitta -blogi

[Marty McFly]

Kummalla ajelisit: bensalla vai dieselillä? Etu- vai takavedolla? Manuaalilla vai automaatilla? Mersulla vai Bemarilla? Matilla vai Mervillä? Näistä elämää suuremmista kysymyksistä käydään tälläkin foorumilla aika ajoin hyvinkin aktiivista keskustelua, joskin vastaukset näihin kysymyksiin ovat toistaiseksi olleet selkeydessään kääntäen verrannollisia objektiivisuutensa Passatin hansikaslokeroon kadottaneeseen saksalaisen AutoBildin autotoimittajan vastaukseen kysymykseen ”kumpi on parempi vai Volkswagen?”

Makuasioita, joku sanoisi noista kysymyksistä, turha niistä on kiistellä. Au contraire! Eivätkös makuasiat ja mielipiteet itse asiassa ole ainoita asioita, joista ylipäänsä voi kiistellä? Kaikki muuhan on faktaa ja jollain tapaa oikeaksi tai vääräksi todistettavissa. Paraskaan myyntimies ei saa ketään – ei edes saarijärveläisiä - ylipuhuttua uskomaan Jyväskylän Laajavuorta maailman korkeimmaksi vuoreksi, koska jo ala-asteen maantiedon kirja tiesi mitatun tiedon muodossa kertoa, että se titteli kuuluu Mount Everstille. Samaan tapaan kenenkään lienee turha yrittää vakuutta naapuriaan siitä, että Rekku, tuo meidän puolikuurosokea suomenpystykorva on varmasti maailman nopein eläin, koska kaikki tietävät, että muuttohaukka (haa, luulit tietysti että se olisi gepardi!) saavuttaa syöksyssä yli 350km/h nopeuden.  Googlaa vaikka.

Sen sijaa kun keskustelu siirtyy autoihin tai autoiluun ylipäänsä, niin mitatut tosiasiat alkavat menettää merkitystään ja usein jopa mittaustulostenkin oikeellisuus kyseenalaistetaan. Otetaan esimerkiksi autolehtien testit ja vertailut: auto XY voitti lehden ZX vertailun, ja ajomukavuutta ja meluvaikutelmaa lukuun ottamatta kaikki muut seitsemäntoista arvostelukohtaa olivat mitattavissa ja näin ollen luonnollisesti mitattu. Näistä mitattavissa olevista osa-alueista XY voitti jokaisen ja siten myös itse testinkin melko selvällä marginaalilla muihin osallistujiin. Vaan eipä kelpaa testin tulos lukijoille - paitsi tietysti XY:n omistajille, jotka onnittelevat itseään oivasta valinnasta ja siirtyvät hetimiten trollamaan suomi24:n sitikkaosioon.  Muut sen sijaan kyseenalaistavat koko vertailun: Milloin ovat testin tulokset maksetut mainosrahoilla, milloin on mikäkin väärin mitattu, ja milloin on pisteet painotettu ihan väärin ja tarkoitushakuisesti. Ja sitä paitsi se toimittajakin taitaa ajaa XY:llä, eikä sillä muutenkaan ole kuin 20 vuoden kokemus tuosta hommasta, joten mistä sekään puusilmä mitään tietää.

Kuluneena syksynä samoissa autolehdissä vertailtiin perinteisesti talvirenkaita. Kyseiset vertailut herättivät minussa poikkeuksellista mielenkiintoa, koska perheen uskollisen työjuhdan eli vuosimallin 2011 Peugeot 5008 HDI 163 Sport Automaatin kolmivuotiaat 16” Nokian Hakka 7 talvirenkaat alkoivat olla mielestäni loppu, ja uusien hankinta oli todennäköisesti edessä. Nastoista oli kateissa keskimäärin noin 25-35% ja vaikka kulutuspintaa oli jäljellä reilusti yli lakisääteisen minimivaatimuksen eli noin 6mm, niin paras pito tuntui jo viime kevättalvella jääneen jonnekin matkan varrelle.

Vaikka en autoani lehtien vertailuiden voittajista koskaan valitsekaan – lähinnä väärien testausmenetelmien ja puusilmäisten toimittajien vuoksi  , niin renkaiden valinnassa olen aina uskonut rengastesteihin sokeasti, ja viimeiset kolmet–neljät kesä- ja talvirenkaat olen valinnutkin lehtien testien top-kolmosesta hieman omia mieltymyksiäni painottaen. Talvirenkaista puhuttaessa olen muuten antanut kertoa itselleni jo pari vuosikymmentä sitten, että kitkarenkaat ovat hengenvaaralliset ja muutenkin s**tanasta, josta syystä olen aina ajanut ja tulen aina ajamaan nastoilla, ja olen vastoin parempaa tietoa ja ilman mitään kokemusta – niin kuin näissä autopiireissä on tapana ja yleisesti hyväksyttyä - parjannut kitkoja suureen ääneen kaikille jotka ovat minua jaksaneet asian tiimoilta kuunnella. Maailmani kuitenkin muuttui odottamattomasti, kun testejä lukiessani hämmästyneenä huomasin, että parhaat uudet kitkarenkaat alkavat pärjätä jo yllättävänkin monella osa-alueella muillekin kuin halpisnastarenkaille. Tähän kun yhdistää sen, että iän karttuessa mukavuudenhalu on lisääntynyt myös autoilun saralla, ja satamahinaajan lailla huutavien nastarenkaiden alle laitto on jo vuosia ollut syksyn masentavimpia ja vastenmielisimpiä toimenpiteitä, oli päätös kitkarenkaiden kokeilusta syntynyt yllättäväkin nopeasti.

Rengasvaihtoehdoiksi olin tuossa vaiheessa rajannut Nokianin, Goodyearin ja muistaakseni Contin kitkat, joista GY oli pienoisessa johdossa hieman edullisemman hintansa ansiosta. Kun AutoStadium sitten haki yhteistyössä Nokianin kanssa vapaaehtoisia ja rengaspalkalla kirjoittavia bloggaajia, en malttanut olla osallistumatta kisaan koska renkaille oli tarvetta, veromätkyihin menee tänä syksynä käytännössä kaikki ylimääräinen raha ja tuleehan tänne kirjoiteltua joka tapauksessa muutenkin. Nöyrin kiitos raadille valinnasta.

Koska kuitenkin renkaiden maksaja ei tällä kertaa käy omalla kukkarolla, niin sattumalta netissä halvalla myynnissä olleista Peugeotin 17” orggisaluista johtuen päädyin tilaamaan 215/50R17 renkaat ja kävin kuopaisemassa nuo käytetyt vanteet itselleni vaivaisella 200€:lla. Vanteet ovat muuten identtiset kesävanteiden kanssa rengaspainetunnistimineen, ja ovat itse asiassa 5008:n alkuperäiset vanteet, mikä on kokonaisuutena tietysti vähän tylsää.

Itse renkaiden asennus ko. vanteille ja auton alle laitto tehtiin perjantaina 14. marraskuuta, joka oli noin viikkoa myöhemmin kun oli toiveeni. Tämä tosin johtui lähinnä omasta kiireisestä aikataulustani. Asennuksen varaus ja itse asennus Vianor Airportissa Vantaalla sujuivat mallikkaasti ja ilman kommelluksia. Asennuksen ajan odottelin lapsineni ensin kahvihuoneessa ja sitten hallin ulkopuolella noin 270 asteista kaakota jäähdytellen ja ystävällisen, Vianorin henkilökuntaan kuuluneen vanhemman herran kanssa rupatellen. Asennuksen jälkeen tuli tosin pieni takaisku huonojen uutisten muodossa: kesärenkaina autossa oli uusien talvirenkaiden kanssa saman kokoiset ja noin vuoden vanhat Nokian Hakka Blackit, joista oikealla edessä olleen renkaan kyljen rakenne on jostain syystä pettänyt ulkoreunastaan ja siinä on noin 5x7cm kokoinen 5-6mm korkuinen patti. Mitään muuta näkyvää damagea ei renkaassa tai vanteessa siinä kohdin ole, mutta onhan rengas siitä huolimatta saattanut osua kanttariin, kivetykseen reunaan tms. aiheuttaen ko. vian. Noh, ainakin kaksi rengasta menee sitten vaihtoon ensi keväänä. Vaimo prkl.

Olen pari kertaa aikaisemmin ajanut autoa kitkoilla, mutta molemmilla kerroilla kyseessä oli lumikeli ja auton koeajo, joten renkaisiin ei noilla kerroilla tullut kiinnitettyä huomiota koska keskittyminen oli autossa itsessään. Mutta ensimmäiset kilometrit "omilla" kitkoilla: Onpas hiljaista. Ja onpas kevyt ohjaus. Ja onpas mukavat, verrattuna siis kesäkumeihin eli noihin kovahkoihin ja mielestäni tähän autoon sopimattomiin Hakka Blackeihin. Alla luovutuspäivänä oli pääteiden osalta kuivahko asfaltti, ja vaikka pääosin varovasti ja tunnustellen pienen lenkin kautta kotiin ajelinkin, niin ehdin myös panna merkille renkaan aliohjautuvuuden ja sortamistaipumuksen nopeammin mutkia ajaessa, mikä tosin oli odotettuakin Hakka Blackien jälkeen.

Valitettavasti tuon jälkeen kilometrejä on toistaiseksi tullut itselle hyvin niukasti, koska olen näistä reilusta 10:stä päivästä ollut matkoilla 6 päivää, ja koska sain kakkosautomme Fiat 500:n talvirenkaat vaihdettua alle vasta eilen, on Pösö ollut vaimon käytössä käytännössä koko ajan. Hän on tosin nakuttanut mittariin 400km, ja on kiitellyt renkaan hiljaisuutta ja pitoa viime päivien puolilumisilla/jäisillä pikkuteillä. Seuraavat pari viikkoa menevä edelleen omasta puolestani työmatkustelun ja muiden työkiireiden merkeissä, mutta tästä tämä talvi ajoineen kuitenkin pikku hiljaa alkaa ja eiköhän noita kokemuksiakin ala sitten kertymään.

Kitkat vs. nastat. Onko kysymys vain makuasiasta vai onko kyse jostain muustakin? Pärjääkö niillä vai lähteekö lapasesta? Ja mikä tärkeintä, saadaanko nastamies käännytettyä? Näistä kaikista yritetään nyt ottaa sitten ottaa selvää tulevan parin talvikauden aikana. Testeihin on tutustuttu, mittaustulokset on analysoitu ja kokemuksia ja mielipiteitä on luettu foorumeilta ja keskustelupalstoilta, joten taustatyö on tehty. Seuraavaksi tien päälle.

No entäs Matti vs. Mervi? Makuasia? Aiheesta ei taida testituloksia eikä edes - mikä hämmästyttävintä - täällä omaa topiccia. Ennen kuin Skula ;D sellaisen kuitenkin aloittaa niin vastaan omasta puolestani ja heteroseksuaalisena miehenä että Matti. Jos vastaus arveluttaa niin palstalaiset voivat kaapia sieltä hyllystään, siitä AutoBildien vasemmalta puolelta viimeisen kymmenen vuoden seiskatpäiväälehdet, joiden lukuisat reportaasikuvat puhunevat puolestaan. Ja vaikka numeerista faktaa asiasta ei olekaan, niin samoista kuvista voi kohtuullisella luotettavuudella päätellä myös sen, että Mervin päästessä ns. niskan päälle menisi siinä oma lantio helpostikin tohjoksi.

 

[Marty McFly]

Juankosken ja sittemmin Tampereen oma takatukka Juice Leskinen levytti yli 30-vuotisen hienon uransa aikana satoja kappaleita, mutta mielestäni parhaiksi jäivät kuitenkin ihan ensimmäiset singlejulkaisut vuodelta 1974, joka sattumoisin on allekirjoittaneenkin syntymävuosi. En usko, että omasta ikäluokastani löytyy kovinkaan monta, jotka eivät olisi jossain vaiheessa kavereidensa kanssa laulaneet – jumalattoman kovassa humalassa, luonnollisesti – joko Marilyniä, Jyrki Boyta tai Napoleonin Mopoa, tai kaikkia niistä. Itsekin tuli noita veivattua kaveriporukassa -80 ja -90-lukujen taitteessa muun muassa perjantai-iltaisin bussissa matkalla kohti Kauhajoen Kasinoa tai Kurikan Mietaata. Kyytipoikana bussimatkalla, joka oli kolme varttia Mietaalle tai reilu tunti Kasinolle, oli joko 8 pulloa Light Beeriä eli legendaarista Lintukaljaa, 0,75l pullollinen kotimaista Ruskaa tai kaverin kanssa puoliksi ostettu puolen litran Kosanderi. Viimeisin noista taskulämpimänä nautittuna ja Russianilla laimennettu, milläs muulla. Olut oli sitä vastoin ja vuodenajasta riippumatta aina jäässä ja lähes juomakelvotonta.

Yhdellä noista Juicen vuoden -74 singleillä laulettiin nuorten miesten kenties yleisimmästä puheenaiheesta, eli panemisesta. Laulussa haluttiin panna mieleen ja panna korvan taakse, ja myös kalloon painamisestakin taisi olla puhetta. Kuten kuitenkin yleisesti teinipoikien tapana on, niin kaikenmoinen paneminen taisi meidänkin kaveriporukassa tapahtua pääosin lähinnä ajatusten ja/tai toiveiden sekä suurien puheiden tasolla.

Tämä kuitenkin oli edes jotain siihen verrattuna, että yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin ja kitkarenkailla olematonta turvaväliä sadekelillä pitäessäni minkäänlaisesta ajoturvallisuuden mieleen, kalloon tai edes korvan taakse panemisesta ei ollut tietoakaan siinä vaiheessa, kun edellä menevä Peugeot 207 farkku päättää suoralla tiellä ja 60km/h nopeusrajoitusalueella lyödä edessäni jarrut lukkoon päästääkseen tien laidassa ja suojatien vieressä seisovat jalankulkijat tien yli. Paitsi että liikennevalot olivat autoille vihreät ja jalankulkijoille punaiset, kyseessä olleista kahdesta henkilöstä kumpikaan ei ollut ryntäämässä tielle, ja he eivät itse asiassa edes näyttäneet pienintäkään aikomusta ylittää tietä vaan odottivat keskenään keskustellen kiltisti vuoroaan ja valon vaihtumista.

Tiedän tämän siksi, että tapani mukaisesti yritän katsoa liikennetilanteita edellä olevan auton tai autojen edessä ja siten ennakoida mahdollisia vaaratilanteita, ja olinkin juuri kiinnittänyt huomioni valoissa odottaneisiin kahteen kävelijään ja näihin mainittuihin liikennevaloihin kun silmäkulmastani huomasin, että 207:n jarruvalot syttyivät. Auton perä edellä vastaantulo huomattavalla nopeudella kuitenkin yllätti. Löin jarrut lukkoon, mutta sateesta märkä asfaltti ja kitkarenkaat eivät näemmä oikeastikaan ole se paras yhdistelmä, ja oma autoni liukui kuin jäällä kohti jo lähes pysähtyneen 207:n perää. Mielessä kävi jo bonusmenetykset, ja vain 207:n viime tipassa tapahtunut liikkeellelähtö pelasti molemmat autot vähintään puskurimuovien ja valojen uusimiselta. 207 pysähtyi kuitenkin parin metrin päästä uudelleen – ilmeisesti auto sammahti kun yritti lähteä liian suurella vaihteella liikkeelle – ja oma pysähtyi juuri toistamiseen pysähtyneen 207:n taakse siten, että puskureiden väliin olisi juuri ja juuri mahtunut AutoBildin ohuelle kierrätyspaperille painettu ja HongKongin kuvastoa sekä fyysisiltä mitoiltaan että etenkin sisällöltään ohuempi numero.

Ko. vaaratilanne luonnollisesti aiheutui olosuhteisiin ja liikennenopeuteen nähden liian lyhyenä pitämästäni turvavälistä, eikä niinkään 207:n arvaamattomasta ja tarpeettomasta lukkojarrutuksesta tai autossani olleista kitkarenkaista. Tilanne kuitenkin avasi silmäni kitkarenkaiden joillekin ominaisuuksille, jotka on ihan selkeästi sisäistettävä ja ymmärrettävä. Käytännössähän koko marras- ja joulukuu – aivan viimeistä viikkoa lukuun ottamatta – on ajettu täällä pk-seudulla märissä ja ankeissa olosuhteissa, joten märkä asfaltti on ollut ja tullee vastakin olemaan kenties se yleisin tienpinnan talviolosuhde jossa tulee ajeltua.

Tuota yksittäistä tilannetta lukuun ottamatta en ole renkaiden suorituskykyä ääritilanteissa joutunut märällä tai muutenkaan testaamaan, ja olen ollut niihin märälläkin kelillä hyvin tyytyväinen. Motarilla kovassa vesisateessakin renkaat tuntuvat syrjäyttävän vettä hienosti ja edes suurempaan lätäkköön ajaminen ei ole saanut aikaan hetkellistä tunnetta, että renkaat olisivat nousseet veden päälle, tai että auto ei olisi ollut hetkellisesti täysin hallinnassa.

Talviset kelit rantautuivat tänne kehä 3:n kupeeseenkin lopulta juuri ennen joulua, ja sen jälkeen onkin ollut todella mielenkiintoista ja osin yllätyksellistäkin tutustua kitkarenkaiden ominaisuuksiin erilaisissa keliolosuhteissa. Alla on ollut lunta, jäätä, lunta ja jäätä sekä välillä vähän sohjoakin, joista viimeisimmälle kiitos kuuluu tarpeettoman usein tapahtuvalle suolaukselle. Olosuhteista riippumatta kenties merkillepantavinta nyt alla olevissa 215/50R17 R2 kitkarenkaissa on ollut niiden johdonmukainen käytös. Pidon menetyksen raja – arkiajossa siis, ei revittelyssä – tulee vastaan pikku hiljaa ja pidon menetyksen alkaa tuntea pienenä puskemisena, joka lisääntyy johdonmukaisesti ja lineaarisesti vauhdin kasvaessa riippumatta onko alla jäätä, lunta vai sohjoa. Toki jäisellä tiellä ilmiö tapahtuu selkeästi matalammassa nopeudessa kuin lumella, mutta kuitenkaan missään vaiheessa ei ole vastaan tullut tilannetta, jossa esim. pieni nopeuden nosto kahden mutkan välillä olisi johtanut tilanteeseen jossa ensimmäinen lasketeltiin läpi ilman ongelmia mutta toisessa oltiin lähes matkustajia. Viime talvena noin 3 vuotta vanhoilla ja 40tkm ajetuilla 16” Hakkapeliitta 7:lla (eli nastoilla) näin kävi muutamankin kerran, kuten kävi myös edellisen autoni (laatikkoa lukuun ottamatta samanlainen Peugeot 5008 kuin nykyinenkin) ja niiden alla olleiden 16” Michelin X-Ice North XIN2:n kanssa.

Joku toinen blogisti taisi jossain toisessa yhteydessä mainita, että nastoihin verrattuna kitkojen yksi huono puoli on alkavan pidon menetyksen huomaaminen nastojen selkeästi kuuluvana ropinana ja ruopimisena, mutta itse en ole kokenut tätä ongelmaksi. Kun alla on tuttu auto, jonka ominaisuudet ja käyttäytyminen ovat hyvin selkäytimessä, huomaa pidon menetyksen lähestymisen mutkissa ja risteyksissä kyllä pikku hiljaa lisääntyvänä aliohjautuvuutena, ja pelkoa auton yllättävästä karkaamisesta ei näin ollen ole. Jyrkemmin käännettäessä aliohjautuvuus muuttuu lieväksi yliohjautuvuudeksi, mutta tämäkin tapahtuma on alla olevasta tienpinnasta riippumatta johdonmukainen ja taipumus tähän on ainakin omalla autollani pieni. Kiihdytettäessähän pidon menetys ei periaatteessa samanlainen turvallisuusriski olekaan, ja senhän huomaa viimeistään helposti ESP:n valon välkkymisestä. Kiihdytyksestä puheen ollen päivittäiseen reittiini kuuluu pitkähkö kiihdytys motarille ylämäkeen olevaa ramppia pitkin, ja lumella ESP tuntuu vilkkuvan vähemmän ja harvemmin nyt kitkoilla ajettaessa kuin aikaisempana vuosina uusilla tai vanhoilla nastoilla. Yleensä tuo ramppi ja siihen johtava mutka ovat tosin kiillottuneet melko jäisiksi, ja ESP-valo hakkaakin käytännössä aina lähes tuonne 70-80km/h saakka, mutta niin se teki nastarenkaillakin. 

Myönnän, että vertailut yllä nastojen ja kitkojen välillä ovat tietysti epäreiluja, koska renkaat eroavat profiililtaan (kitkat 215/50, aikaisemmat molemmat nastat 215/60), kooltaan (kitkat 17”, molemmat nastat 16”) ja etenkin ajomäärältään (kitkat uudet, toiset nastat 3v ja toiset 0-3v). Myös keli- ja tienpinnan olosuhteet ovat luonnollisesti aina erilaiset vaikka samaa tietä ajettaisiinkin.

Kilometrejä renkaisiin on tullut marraskuun puolivälissä tapahtuneen asennuksen jälkeen hieman alle 2000, joka on marras- ja joulukuussa tapahtuneesta työmatkustelustani johtuen noin 50% vähemmän kuin mitä yleensä on tullut samassa ajassa ajettua. Tammikuussa ns. normiarki pitäisi taas alkaa, joten kilometrejä ja kokemuksiakin pitäisi alkaa kertyä tuolloin enemmän. Tähänastisena yhteenvetona todettakoon, että elämänsä nastoilla ajaneelle kitkarenkaat ovat olleet pito-ominaisuuksiltaan todella positiivinen yllätys jarrutuspitoa märällä lukuun ottamatta. Renkaiden hiljaisuus ja mukavuus mutta myös jonkinasteinen löysyys olivatkin jo ennalta tiedossa ja odotettua, joten niiden osalta yllätystä ei oikeastaan tullut. Toivon, että mitään merkittävää suorituskyvyn laskuakaan ei renkaisiin kovin nopeasti tule kilometrien ja renkaiden iän karttuessa, mutta mitä muita blogisteja on uskominen niin tuo saattaa jäädä vain toiveeksi. Vähän niin kuin asiantunteva artikkeli AutoBildissä.