Levyarvosteluja

[juupeli]

Avattu keskustelu levyarvosteluille rakentavassa AS hengessä. Arvioi valitsemasi albumi tai boxi. Myös konserttitallenteet käyvät. Netistä yleensä löytää levyjen faktat mutta nyt halutaan kuulla mitä mieltä sinä olet. Sana on vapaa etkä voi olla väärässä koska kyseessä on sinun mielipiteesi. Levyn ei tarvitse olla huippuhyvä vaan voit kertoa miksi se levy oli sinulle pettymys.

Voit halutessasi pisteyttää arvostelusi 0 - 5 asteikolla. (Laadittu tuRbomanin ystävällisellä avustuksella.)

0 = Yksiselitteisesti: huono levy

1 = Vaatimaton esitys, vain kyseisen esittäjän kovaluontoisimmille faneille, ei juurikaan maininnan arvoisia biisejä

2 = Mukiinmenevä, jokunen hyvä biisi, muttei kaada maailmaa vaikka jäisi kuulematta

3 = Hyvä levy, saa hyvälle tuulelle, mitäs muuta näiltä on julkaistu

4 = Erinomainen tekele, kestää aikaa ja kuunteluja, yleensä vaan paranee vanhetessaan

5 = Tämä on levy joka jokaisen täytyy edes kerran kuunnella, tässä on kaikki osatekijät kohdallaan musaa, soittoa, soundeja myöten, genren ehdotonta eliittiä, näitä ei ole kenelläkään hyllyssään kuin korkeintaan muutama


Voit vapaasti laventaa asteikkoa plussilla, miinuksilla ja puolikkailla.

Muoks:

Uusitaan Levyarvosteluja   Vanha arvosteluasteikko on edelleen voimissaan ja arviointeja voi kirjoittaa myös siltä pohjalta. Uusi asteikko antaa kuitenkin enemmän pelivaraa. Pienin lukema on 0 ja suurin 10. Puolikkaat, plussat ja miinukset käytössä edelleen. Eli 0- alkaa olla jo melkoisen surkea tekele 

Tarkoitus on laskea rimaa osallistumiselle levyjen arviointeihin. Jos siltä tuntuu, niin ei todellakaan tarvitse käydä läpi biisi biisiltä, vaan voit kertoa mistä tykkäsit levyllä ja mikä ei toiminut. Pisteytyskään ei ole pakollista, mutta toki informatiivista. Kokeillaan 

 

[juupeli]

Larry Coryell : Earthquake at the Avalon  (2009)

L.C. (ei pidä sekoittaa toiseen huippukitaristiin, Larry Carltoniin) tunnetaan parhaiten jazz fusion kitaristina. Minulle hän on hyvinkin tuttu nimeltä, mutta ennen tätä vain muutamilta levyiltä. Larryn eka levytys, leaderina kuten sanotaan, julkaistiin vuonna 1968 ja kun studioaikaa sekä materiaalia on siitä lähtien miehellä riittänyt, niin albumeja on kertynyt yli 60. Kaikki mukaanlukien ollaan jo kevyesti yli sadan.

Tiedän että miestä arvostetaan taitavana ja monipuolisena kitaristina (sekä ehkä myös tuotteliaana). Otin tämän levyn kuunteluun avoimin mielin ja ikäänkuin haasteena itselleni vihdoinkin selvittää mikä LC on miehiään. Ensimmäinen yllätys oli se että levy olikin livetallenne vuodelta 2005.

Eka biisi The opening aiheutti sitten toisen yllätyksen. Tämähän on bluesia. Ja vielä Hendrixin hengessä. Bluesilla jatkettiin, sooloissa jo mukana jatsitteluja, ihan kivan kuuloista yhdistelmää. Levyn loppua kohden painutaan enemmän jazzin puolelle, muttei haitannut yhtään, päinvastoin. Alussa luotu tunnelma säilyi läpi levyn.

Bändi soitti taitavasti, Larrynkin välispiikeissä korostama rumpali Bernard Purdie miellytti kovasti. Bassossa tuntemattomampi John Hart, toista kitaraa ja koskettimia soitti Larryn poika Julian. Viimeisessä 16 minuuttisessa jazz-irrottelussa trumpetisti Winston Byrd tööttäili komeasti. Jotenkin tuon tyyppisiin jammailuihin sopii niin hyvin joko trumpetti tai saksofoni. Kahdessa biisissä mukana vieraili eräs suosikkini, kitaristi David Hidalgo Los Lobosista. Texmex miehiä mutta tuntuu se blueskin sujuvan.

Soundimaailma oli minun korvaani erittäin onnistunut ja miellyttävä. Yleisö ei häirinnyt yhtään. Kitaroiden soinnit olivat aivan nappiin. Tyylikästä soitantaa mutta välillä reviteltiin oksat pois juuri sopivan rosoisin soundein. Kaikki instrumentit erottuivat selvästi, oli helppoa jäädä halutessaan hetkeksi kuuntelemaan jotain tiettyä soitinta.

Tämä levy antoi minulle todennäköisesti vääränlaisen painotuksen Larry Coryellin musiikista. Mutta olipas makoisaa kuulla bluesia jazzkitaristin esittämänä, jazzia kuitenkaan unohtamatta. Pisteytän tämän albumin kolmosen ja puolikkaan veroiseksi, suurimpana syynä se että tulin tästä hyvälle tuulelle ja tämä levy on helppo laittaa soimaan koska vaan.

3½/5

 

[jni]

Hyvä avaus Juupelilta.

Laitetaan sen kunniaksi oma arvio Toton uusimmasta Toto XIV -albumista.

Albumi on kokonaisuudessaan vanhaa tuttua Totoa, kuitenkin niin, että tiettyä nykyaikaista otetta on näkyvillä. Olen tätä albumia kuunnellut nyt muutaman kerran läpi ja täytyy sanoa, että se vain paranee jokaisen kuuntelukerran jälkeen. Soundit kuulostavat ainakin iTunesista kuunneltuna erinomaisilta - nähtäväksi vielä jää, miten kotona kunnollisella stereolaitteistolla on asian laita, mutta en usko siinä suhteessa tulevan pettymystä.

Kappaleet, sovitukset ja soitto on erinomaisen hyvää, joissa kyllä näkyy vuosikymmenten kokemus ja tietynlainen tinkimättömyys. Kappaleet soljuvat tutunlaisesta mahtipontisuudesta bluesvivahteisuuteen, myös vähän purkkapopinkin suuntaan. Tämä tulee löytämään paikkansa myös vinyylihyllyssä.

Kokonaispisteet 4,5. Kun/jos vinyyliversio on hyvin tehty, koknaisuus noussee täyteen viitoseen.

 

[tuRboman]

Lyhyesti: loistava topic! Ja kiitos jo näistä arvioista. Molemmat levyt herätti vahvasti kiinnostusta. Täytyy koettaa Spotifioida asiaa. On vaan sen verran suuri ennenkuulematonta materiaalia vielä jonossa, että saapa nähdä milloi ehtii.

Toivottavasti tällaiset välikommentit ilman levyarviota eivät "tuhoa" topiccia, vaan sopivasti värittävät juttua. Kunhan pääpaino pysyy arvioissa. Mullakin on täällä aika herkullista matskua mielenpäällä. Joten kirjoitellaan jahka ehditään.

 

[gloter]

Kiitosta aloittaneille, rima on korkealla muille yrittäjille, katsotaan miten tulee itse flopattua...kävinpä hakemassa kassillisen levyjä kaupasta ja haluan esitellä niistä yhden: kyseessä jenkkiläinen doom/stonerbändi nimeltä Egypt. Ei saa sekoittaa toiseen, brittiläiseen samalla nimellä varustettuun. Hajosivat debyytti-EP:nsä jälkeen ja kokosivat myöhemmin rivinsä uudella kitaristilla. Katalogi koostuu ko. EP:stä ja pitkäsoitosta (Become the sun) ja splitistä yhdessä Wo Fatin kanssa. Tyypilliseen tapaan näitäkin julkaisuja on vaikea saada vinyylinä painosten ollessa muutamia satoja.

Tämä genre on hyvin suosittua keskisessä Euroopassa ja myös Yhdysvalloissa ja sekaan mahtuu monenlaista. Se mikä tästä tekee erilaista on rohkeus kokeilla ja sekoittaa vaikutteita psykedeliaa, jopa folkia ja aikuisrockia myöten mutta tiheän Sabbath-suodattimen läpi. Judas Priest tulee myös mieleeni joistakin väliosista. Laulu on ehkä heikoin lenkki, toki sopien joihinkin osiin vallan mainiosti mutta melko persoonatonta ja enemmänkin metalliin sopivana. Pojat eivät ole keksineet mitään uutta auringon alla ja tuttuja säveliä tulee toistuvasti kuuluviin mutta eiköhän tähän maailman aikaan kaikki mahdolliset variaatiot ole jo käytetty populaarimusiikissa. Tempo on myös maltettu pitää tarpeeksi hitaana, mikä luo ajoittain majesteetillistakin äänimaailmaa.

Kyseinen orkesteri on muuten tulossa esiintymässä kesäkuussa Freak Valley Festival -tapahtumaan lukuisten muitten alan yhtyeitten kanssa. Jos polttaisin tupakkia, saattaisi tämä EP vaatia melko paksun tötterön mutta tyydyin lasilliseen virvoitusjuomaa.

Tuosta koko levy kuunneltavaksi. Niin ja arvosana: olkoon se 3,5

 

[That 70s dude]

Asiaa, tämä on hyvä ketju! Osallistun itsekin arviointiin sitten kun on enemmän aikaa kirjoitella. Jo arvostellut levyt soivat tämän illan taustalla.

Toivottavasti tällaiset välikommentit ilman levyarviota eivät "tuhoa" topiccia, vaan sopivasti värittävät juttua. Kunhan pääpaino pysyy arvioissa. Mullakin on täällä aika herkullista matskua mielenpäällä. Joten kirjoitellaan jahka ehditään.

Juu tarkoitus oli varmaan että välikommentit kuuluvat asiaan. Ilman keskustelua tämä jäisi minusta vähän kuivaksi.

 

[juupeli]

tuRboman ja dude ovat jälleen kerran kyykistyneet oleellisen ääreen. Tottakai kommentteja on kommentoitava. Keskustelu levyistä ja arvioista on erinomaisen suotavaa...

Tartunkin heti jni.n esittämään arvosteluun. Muistan sinun perehtyneisyytesi Totoon. Annoit kovat pojot uutukaiselle. Tätä en kyseenalaista yhtään, odotan mielenkiinnolla hetkeä kun pääsen itse siihen käsiksi. Mutta jäin miettimään miten sinä jni arvioit muut, aikaisemmat Toton levyt ja miten tämä sijoittuu niihin nähden. Parastahan olisi jos ajan saatossa avaat tänne muitakin Toton levyjen arviointeja mutta heitä edes pikakuittaus tähän uteluuni.

Minulla on nimittäin "ongelma" Toton kanssa. Saan kasattua heidän biiseistään aivan tautisen hyvän kokoelman autooni, mutten kuule heidän albumejaan kovinkaan tasapainoisina kokonaisuuksina.

 

[jni]

^Toto on hyvin monipuolinen ja -vivahteinen yhtye, joten ei varmaan myöskään mikään helppo kuunneltava kaikilta osin. Albumikokonaisuus aukeaa yleensä muutaman kuuntelukerran jälkeen ja, ainakin minulla, siitä muodostuu kokonaisuus, jossa erityyliset kappaleet tavallaan tukevat toisiaan. Through the Lookin Glass -albumi on hyvä osoitus yhtyeen filosofiasta. Siinähän he soittavat covereina heitä aikanaan innostaneiden artistien heile tärkeitä biisejä.

XIV:n sijaoittaisin Toton albumeista aika kärkeen. Onko se parempi kuin MIndfields? En vielä tiedä. Se on mielestäni kaikilta osin aiva ykköskamaa.

 

[msr]

Hyvän avauksen johdosta pitänee pieni levyarvion tynkä itsekin rustailla. Levyksi valikoitui ihan tällä hetkellä taustalla soivan musiikin innoittamana Ghost Brigaden "IV - One With The Storm"(2014).

Paikallaan lienee avata hieman historiaa joka tämä levyn arviointiin vaikuttaa. Jyväskyläläinen Ghost Brigade julkaisi lupauksia osoittaneen debyyttinsä "Guided by Fire" vuonna 2007. Jos debyytti jäi vielä hieman rikkonaiseksi kokonaisuuksi hyvine hetkineen, niin varsinaisesti pankin räjäytti seuraava "Isolation Songs" albumi vuonna 2009. Kyseinen levy onkin yksi hienoimmista 2000-luvun kotimaisista raskaan musiikin levyistä. Loistavan kakkoslevyn jälkeen moni pelkäsi, ettei samalle tasolle ole enää yltämistä, mutta kovin kauaksi ei vuoden 2011 "Until Fear No Longer Defines Us" jäänyt. Aivan yhtä tasaiseen suoritukseen yhtye ei kuitenkaan pystynyt.

Näistä lähtökohdista ajatellen oli pieni pelko puserossa siitä miten yhtye kykenisi vielä kolmannen erittäin korkeatasoisen levyn tuottamaan. Maistiaisia levyn kappaleista alkoi putoilemaan nettiin, mutta maltoin mieleni tarkoituksena kuunnella levy kokonaisuutena musiikkiin keskittyen.

Musiikillisesti Ghost Brigadea on hankala määritellä. Jonnekin Doom-Melodeath-Post-Metal-lokeroiden keskelle tämä ehkä istahtaa. Mutta ennen kaikkea Ghost Brigaden musiikkia leimaa melankolisuus, hienot kitaramelodiat ja murskaavat kitarariffit.

Ensimmäinen kuuntelu levylle oli kova pettymys. Biiseistä ei oikein saanut kiinni, eikä koukkuja tuntunut olevan, ja ajatus neljännen levyn epäonnistumisesta hiipi mieleen. Kuten aina, annoin levylle kuitenkin uusia mahdollisuuksia seuraavina päivinä. Ja kylläpä kannatti. Vähitellen biisi kerrallaan levyn hienous alkoi paljastumaan.

Yhtyeen aikaisempia tuotoksia leimannut tyylitaju ja dramaturgian ymmärrys on vahvasti läsnä tällä uusimmallakin tuotoksella. Kuuntelijaa viedään tunnetilasta toiseen, hetkittän massivisella voimalla vain jotta voidaan jälleen rauhoittua suvantokohtiin. Sen verran syvissä vesissä levyllä tunnelmallisesti seilataan, että nämä pienet hengähdystauot ovat varsin tervetulleita. Ensimmäistä kertaa yhtyeen levyllä kuultava, aimmin kiertueilla kokoonpanoa täydentänyt Joni Vanhanen kosketinsoittimineen tuo ilmaisuun juuri sopivasti uusia tuulia, ja ehkä juuri tästä syystä yhtye tuntuu lähteneen haastamaan sovituksissaan itseään vielä aiempaakin kunnianhimoisemmin. Tästä esimerkkinä toimii koko levyn kiteyttävä "Electra Complex", joka yli kymmenen minuutin mitastaan huolimatta on nautinnollista kuultavaa koko kestonsa. Toinen selvästi levyltä erottuva kappale on lopussa kuultava "Long Way to the Graves", joka rauhoittaa kuuntelijan kohtaamaan levyn lopettavan  hienon "Elämä On Tulta" kappaleen. Ennen kaikkea levy kuitenkin on huikean tasainen kokonaisuus, jossa jokaisella kappaleella on paikkansa, eikä siitä voisi ottaa mitään pois, eikä mitään lisätä kokonaisuuden kärsimättä. Mitään uutta tai mullistavaa levy ei yhtyeen tuotantoon tuo, mutta tuntuu että kaikki on hiottu ja mietitty niin hyvin kuin on kyetty. Tai kuten Tami Tamminen toteaisi: "Simply great!"

Arvioksi annetaan 5-. Mistä miinus tulee, niin jätetään nyt yhtyeelle kuitenkin mahdollisuus laittaa vielä pykälää paremmaksi.
Kuuntele levy Spotifyssa.
Kuuntele levy Youtubessa.

 

[That 70s dude]

Musiikillisesti Ghost Brigadea on hankala määritellä. Jonnekin Doom-Melodeath-Post-Metal-lokeroiden keskelle tämä ehkä istahtaa. Mutta ennen kaikkea Ghost Brigaden musiikkia leimaa melankolisuus, hienot kitaramelodiat ja murskaavat kitarariffit.

Itselle tämä on ennestään tuntematon bändi, joten pääsin kokeilemaan tätä ilman mitään ennakkokäsityksiä. Kuvailusi osui kyllä ihan kohdilleen. Hienoja riffejä ja mollivoittoisia melodioita siihen päälle. Tämä yhdistelmä toimii myös minulle. Hiukan tuli vanhat Opethit mieleen.

Eka biisi alkoi lupaavasti, mutta samalla pelkäsin että alkaako kohta se mörinä... ja sehän alkoi. No, en mä ole niitä ensimmäisiä jotka morinää pelkäävät, mutta jotenkin vaan toivoin muunlaista vokalisointia. Tosin löytyihän sitä puhdastakin laulantaa esim. mainitsemastasi Electra complexista.

Mutta kyllä Suomessa osataan tehdä metallia, siitä ei pääse mihinkään. Onkos msr:lle

miten tuttu? Mitä tässä olen sinua profiloinut, niin veikkaan että tuttu on. Tuo klippi on ekalta täyspitkältä, ainoalta mikä minulta löytyy. Nythän niiltä taisi just tulla uusi albumi, sitä en ole vielä kuullut.

 

[juupeli]

Tunnustan tämän heti alkutaipaleella  :-[  Minulla on tähän aiheeseen selkeä tavoite. Ainakin tuRbomanin kanssa juteltiin miten omat kuunteluni ovat koko ajan yhä enemmän lipsuneet albumikokonaisuuksista yksittäisiin biiseihin randomina. Yritän tämän avulla edes silloin tällöin keskittyä kuuntelemaan taas levyjä alusta loppuun.

Eihän tänne kehtaa kirjoitella mitään jos ei ole kunnolla kuunnellut. Tuota aloitustani, Coryellia laitoin soimaan parina päivänä muutaman kerran peräkkäin. Heti uudestaan alusta kun loppui. Sehän avautui ihan eri lailla kuin normaalit hätäiset kertavedot.

jni.lle kiitokset kommenteista. Sait minut miettimään asiaa ja kun otin itselleni esimerkiksi vanhan suosikkini Little Featin, niin oivalsin miten silloin olin saanut erityyliset biisit toimimaan päässäni kokonaisuutena. Näköjään minun on ajan saatossa joskus hyvä katsoa taaksepäin ja muistuttaa itseäni vanhoista opeista 

 

[msr]

Mutta kyllä Suomessa osataan tehdä metallia, siitä ei pääse mihinkään. Onkos msr:lle

miten tuttu? Mitä tässä olen sinua profiloinut, niin veikkaan että tuttu on. Tuo klippi on ekalta täyspitkältä, ainoalta mikä minulta löytyy. Nythän niiltä taisi just tulla uusi albumi, sitä en ole vielä kuullut.

BA on tuttu jo ensimmäisestä levystä lähtien (tai jo oikeastaan ennen levyä tuli tsekkailtua kun parissa paikassa livenä soittelivat), ja olikin "pakollinen" tuttavuus bändin jäsenien historiasta johtuen. Suurena Amorphis-fanina kun Laineen ja Mårtensonin tuotanto kiinnosti kovasti, ja kun bonariksi päälle iskettiin Swallow the Sunin Mikko Kotamäki, niin oli alusta lähtien lupa odottaa laatua.

Kaksi ensimmäistä BA-levyä ovat olleet kovassa kuuntelussa ja ovatkin oikein laadukkaita tuotoksia. Tämä uusin on kyllä osalta porukkaa kerännyt kiitosta, mutta minulle ei vaan jostain syystä kolahda, ei sitten yhtään. Uusi laulaja on omaan makuun liian erilainen (vaikka pidänkin herran toisesta yhtyeestä Hamferðista), eikä biisimateriaalikaan oikein putoa samalla tavalla.

 

[That 70s dude]

^Ai niin joo, sinnehän tuli se uusi laulaja jostain eksoottisesta paikasta, oliko Fär-saarilta tai jostain. Uusimmassa Prog-lehdessä se uusi levy muuten kehuttiin pystyyn.

 

[juupeli]

Voi olla että osa porukasta ei kuuntele albumeja kokonaisuuksina tai sitten kynnys avautua tänne tuntuu korkealta. Yritän omasta puolestani alentaa mahdollista kynnystä kirjoittaa tänne arvostelu. Teen sen vielä uhkarohkeasti astumalla erään arvostetun foorumilaisen tontille. Kysyin kyllä ikään kuin luvan ja minua suorastaan kannustettiin tekemään tämä. Eli hyvät ystävät ja kylänmiehet, arvostelussa albumi Two for the show yhtyeeltä Kansas 

Tutustuin Kansasiin joskus 80-luvun alussa. Olen pitänyt sitä aina ihan ok musana, ei kuitenkaan mitään erityistä. Mieleenjäävinä viulun käyttö, progesävyt ja biisien monivivahteisuus. Sattuneista syistä, sain itselleni tämän minulle ennestään tuntemattoman livelevyn. Perehtyneemmän kuuntelijan saatesanoista muistan innostuksen. "Tämä on tehty parhaalla miehistöllä, hyvät soundit, tasokas biisivalikoima."

Edelleen sattuneista syistä, ensikuuntelu tapahtui autossani, riittävällä äänenvoimakkuudella. Nyttemmin pari kuuntelukertaa lisää kultin uudella stereosetillä. Ensivaikutelmat olivat:
- täähän on ihan progea
- onpas viulu paljon äänessä
- aika pitkiä biisejä
Näistä terävistä huomioista yksikään ei haitannut, päinvastoin. Olin vaikuttunut. Tajusin miksi esim. dude pitää tätä yhtenä suosikkiyhtyeistään. Oli mahtava tunne päästä jyvälle mikä toista jossain musassa viehättää.

Levyllä on 13 biisiä 5 ekalta levyltä vuosilta 1974-77. Useimmat tunnistin, muutamaa en muistanut. Hyviä biisejä jokainen, komeita sovituksia ja liveintroja. Bändi soittaa todella hyvin yhteen ja on hyvässä vedossa tässä vuonna 1978 julkaistulla levyllä.

Tällainen musiikki on minulle varsin fiilispohjaista. Jotain perusrokkia voin kuunnella koska vaan, mutta tällaiselle pitää minulla olla se oikea hetkensä. Biisit ovat upeita kaikessa monisävyisyydessään, niihin ei heti kyllästy. Koska olen aiemmin kuunnellut Kansasia lähinnä puolella korvalla, pääsin mielestäni tämän levyn kautta suoraan sinne mikä Kansas oli parhaimmillaan.

Tämä levy ansaitsee minulta arvosanan 4

 

[tuRboman]

Tämä levy ansaitsee minulta arvosanan 4

Ookei. Olen pelkkänä korvana. Spotify -> Two for the Show - Kansas, löytyi -> kuulolle.
Pari biisiä kuunneltu. Olen myyty. 
Joten eipä voi sanoa muuta kuin kiitos, että laitoit arviosi, Juupeli! Lisää mielipidettä kunhan olen kuunnellut läpi.
Lähtösuoralla vielä hymyilyttää

 

[tuRboman]

Tästä lyhyesti vielä. Olihan aivan tajuttoman kova live tallenne! Kyä ne vaan ennen osas!!!
Todella tiukkaa soittoa ja erityisesti rumpali sai välillä korvat hörölle. Samaten yhdessä biisissä (oisko ollut joku viides kappale.. ) keskellä sooloa kitaristi onnistui kuulostamaan Blackmorelta?! Eipä ole koskaan ennen tällaista tullut vastaan. Neljä tähteä viidestä on kyllä ihan paikallaan. Tilauslistalle ehdottomasti. Ja siihen saakka Spotifystä lisäkuunteluita. Tykkäsin. Kiitos osuvasta arviosta Juupeli!!!

 

[juupeli]

Tykkäsin. Kiitos osuvasta arviosta Juupeli!!!

Jaa että samasta musamakunystyrästä nappasi sinullakin    Olkaa hyvä vaan, ilo on Kansasin puolella peltoa. Onkohan tämä pikkasen nolo ja enemmän hauska juttu kun tämä eräs tietty kansasammattilainen on jaksanut asiallisesti ylistää musaa ja saanut osakseen lähinnä ymmärrystä että kyllähän se varmaan ihan ok on. Ja sitten joku    enimmäkseen pihalla oleskeleva sattuu kerrankin keskittymään kuuntelemiseen ja toteaa että tämähän on oikeasti hyvää musaa  ;D

Sen verran nyt panostan Kansasiin että teenkin yhden tikun autoon missä on Kansasin koko 70-luvun tuotanto. Kulti ei innostunut, liian progea kuulemma, minä suomennan sen hänen puolestaan liian rauhattomaksi, mutta yhteisille reissuille meillä onkin ihan omat musat.

 

[That 70s dude]

Tämä Two for the show on minusta yksi kaikkien aikojen parhaista live-levyistä. Monen vuoden aikana yhteen hitsautuneen bändin soitto on tiukkaa ja biisit on valittu sieltä tuotannon terävimmästä kärjestä. Jos vähän saa urputtaa, niin

,

ja

kun olisivat vielä mukana niin Amen. Ja lisää jos vielä vähän urputan niin nuo biisit on valittu useilta keikoilta eli kyseessä ei ole puhdas keikkalive. Mutta väliäkö hällä. Krediiteissä muuten bändi omistaa levyn pojalle, joka tuolloin n. vuonna -78 joutui Kansas-keikan jälkeen auto-onnettomuuteen ja sokeutui. Eli se Kansas-keikka oli pojan viimeinen "visual experience" vai miten se nyt siellä krediiteissä olikaan muotoiltu.

Lähtisin tutustumaan Kansasin tuotantoon Leftoverturesta alkaen. Jos arvostelisin sen täällä, antaisin sille viisi tähteä koska sellaisia levyjä juupelin aloitusviestiä mukaillen "levyhyllystäni löytyy korkeintaan muutama".

 

[tuRboman]

Minä jäin tähän koukkuun. Hämmästyttävän hieno levy. Neljä tähteä ansaittu kyllä todellakin. Tämä täytyy tosiaan metsästää. Nyt Kansas sai siis koukkuun minut. Jos tämä menee niinkuin Rushin kanssa, että live levyn hankinnasta se lähti (lapasesta... )

 

[juupeli]

Jos vähän saa urputtaa, niin Pinnacle, Incomudro ja Miracles out of nowhere kun olisivat vielä mukana niin Amen.

Yritän hieman hillitä urputtamisen tarvettasi. Levystä on ainakin Wikin mukaan tehty 30th Anniversary versio vuonna 2008. 2-CD jossa on kaksi noista lisätoiveistasi 

 

[That 70s dude]

Yritän hieman hillitä urputtamisen tarvettasi. Levystä on ainakin Wikin mukaan tehty 30th Anniversary versio vuonna 2008. 2-CD jossa on kaksi noista lisätoiveistasi 

Katos vaan, enpä tiennyt että siitä on uusikin versio! Minäkin kävin vähän nyt wikittelemässä... Sen extra-CD:n biisit oli näköjään jätetty aikoinaan pois, koska oli haluttu livestä tietyn mittainen. Huhhuh, Incomudro ja Miracles... jätettiin pois tuosta vaan. Eipä ihme siis, että lopullinen Two for the show on niin kova!

 

[That 70s dude]

Minä jäin tähän koukkuun. Hämmästyttävän hieno levy. Neljä tähteä ansaittu kyllä todellakin. Tämä täytyy tosiaan metsästää. Nyt Kansas sai siis koukkuun minut. Jos tämä menee niinkuin Rushin kanssa, että live levyn hankinnasta se lähti (lapasesta... )

Tervetuloa joukkoon! Eli jos saan suositella, niin etenisin järjestyksessä Leftoverture, Song for America, Point of know return, Eka, Masque. Siitä voit sitten edetä, jos kiinnostusta vielä riittää, Monolithistä kohti pelottavaa 80-lukua.

 

[gloter]

Onpas täällä Kansas-tietoutta!  Pitää vapailla, huomisesta alkaen, tutustua linkkeihin. Toki bändi tuttu mutta tuotanto ei ole kovin hyvin hallussa.

 

[That 70s dude]

Onpas täällä Kansas-tietoutta!  Pitää vapailla, huomisesta alkaen, tutustua linkkeihin. Toki bändi tuttu mutta tuotanto ei ole kovin hyvin hallussa.

Tauti leviää... ;D Pinnaclesta saat jo hyvän kuvan, harmi kun Tuubista ei enää löydy sitä Don Kirshner-show'ssa kuvattua live-vetoa tuosta elämää suuremmasta biisistä. Minulta löytyy koko neljän biisin keikka bootleg-DVD:nä. Kuten se aikaisempikin Kirshner-keikka. Oho, menikö kehuskeluksi :-[

 

[juupeli]

Tauti leviää... ;D

Muutama lisäkommentti Two for the show arvosteluuni. Eka kerta tosiaan auton ämyreistä, sitten parisen läpisoittoa kultin uusista skobeista ja nyt vihdoinkin: oma kämppä, oma setti. Hyvältä kuulostaa edelleen, lisäkuuntelu vain korostaa hyviä puolia, mutta... bändi vetää stemmat komeasti mutta laulajan ääni on siinä ja siinä ettei miellytä, siitä periaatteellinen miinus. Kuten tuRboman sanoikin, rumpalin puuhastelu on makoisaa. Dudella lisätietoja minkälainen konttori Ehartilla käytössä tuolloin? Oikein namua tykitystä ja sarjoja (vai miksi niitä sanotaan kapulakielellä  ;D)