https://tummennuskalvot.fi/

Entisajan kulkuneuvot

Quality

Yhdistyksen jäsen
Liittynyt
18.12.2013
Lapsuudessani 1950- ja -60-luvuilla autot eivät vielä olleet kovinkaan yleisiä, ainakaan maaseudulla. 1960-luvun puolivälistä lähtien autoistuminen kasvoi huimasti samalla, kun tiestöä saatiin kohennettua. Lapsuudenkotiini valmistui autotie samoihin aikoihin.

Moottoripyöriä oli arkikäytössä varsinkin rakennus-, metsä- yms. ammattilaisilla. Metsäpomot, eläinlääkärit, papit, opettajat jne. hakkivat autoja ensimmäisenä, ja heidän piti päästä myös syrjäkylille.

Joinakin talvina jäädytettiin tukkitie yli järven, ja kuorma-autot kuljettivat silloin jään yli suuren määrän puutavaraa. Omassa lapsuudessani ei uittoja enää ollut.

Moottorivene oli järven takana asuvalle tärkeä. Meillä oli kannella ja tuulilasilla varustettu moottorivene, jota kuljetti 3-hevosvoimainen Kotkan ammattikoulussa kasattu yksisylinterinen bensakone. Joitakin "valuvikoja" tuossa taisi olla, sillä se oli usein rikki. Erillisestä magneetosta tuli sytytysvirta ja jäähdytysvesi otettiin tietenkin järvestä. Jäähdytysjärjestelmä reistaili usein. Suurimmat ongelmat aiheuttivat kuitekin pohjakosketukset, joiden seurauksena "kalarauta" useimmiten taipui siten, että potkuri alkoi "kilkattaa" rautaan, ja niin piti taas päästä veneen alle korjaushommiin. Jos potkuri osui kiveen, saattoi sen akseli vääntyä, ja se piti irrottaa ja viedä kaupunkiin oikaistavaksi.

Talvella paras kulkuneuvo olivat sukset. Hiihtokilometrejä kertyi kansanhiihtokorttiin monta sataa talvessa. Koulumatka oli vain kaksi kilometriä järven yli, ja koska se oli tosi yksitoikkoinen, käytiin illalla koulun jälkeen joka päivä kiertämässä metsäinen ja mäkinen viiden kilometrin hiihtolenkki.

Maito piti viedä kahden kilometrin päähän kelkalla, jossa jalasten virkaa toimittivat sukset. Oli aika toimiva patentti.

Molemmilla vanhemmillani oli jo lapsuudessani polkupyörä. Se oli ehdottomasti tärkein kesäajan kulkuneuvo, ja sillä mentiin yhdeksän kilometrin matka linja-autolle, kymmenen kilometrin matka mummolaan ja suunnilleen sama matka kauppaan ja postitoimistolle. Alkumatka oli tosi kehnoa kinttupolkua, ja sitä oli hankala polkea pyörällä, välillä piti taluttaa.

Oman pyörän sain noin kymmenvuotiaana. Se oli täysikokoinen naistenpyörä. Veljeni oli sanut jo aiemmin nuorisopyörän, mistä olin ilmeisen kateellinen. Miesten pyörä olisi ollut liian hankala lapsen ajaa. Tosin sellaisellakin ajettiin putken välistä.

Kun muutimme v. 1966 "ihmisten ilmoille", koulumatkani oli enää 12 km, ja se taittui iloisesti pyörällä. Kun menin oppikouluun v. 1963, piti asua viikot koulukortteerissa, ja kotona saattoi käydä vain pyhäisin, sillä koulua oli lauantaisinkin.

Auto - punainen KuplaVolkkari - hankittiin meille v. 1968. Siitä alkoi uusi aikakausi, jolta ei ole ollut paluuta.
 
Minun varhaislapsuuteni tai varhaisimmat hetket mitä niistä muistaa sijoittuu 70-luvun alkuun. Sedän kanssa mentiin hevosella polttopuusavottaan talvella ja minä tietysti reen perässä pulkassa kun kerrankin joku jaksoi vetää. Mielestäni se oli hienoa, kunnes se hiton koni päätti tehdä tarpeensa ja meikäläisen pulkka niiden päältä. Eihän siinä sen kummempaa, puhdistuihan se hangella välittömästi mutta pienen pojan mieli oli lyöty hevonkikkareiden joukkoon.

Sen koommin en hepasta ole välittänyt, enkä välitä muutakuin suuressa herkussa, meetvurstissa.
 
Meillä oli isäni ekana autona Moskvitsh 407 vm 1963 (tai 1964). Luullakseni sen tyyppi oli 407, eikä edeltäjänsä 402. Tuon jälkeen markkinoille tuli se kuuluisa Skandinavia, jonka numeerinen tyyppi oli 403. Sellaisen osti kummisetäni, ja olin kateellinen hänelle, kun siinä oli paljon prameampi kromimaski kuin meidän isän autossa.

Tuosta autosta jäi mieleeni se, että mittareita oli paljon, radio oli hieno laite, jota oli kiva räplätä, mutta siitä ei kuitenkaan saatu mitään kunnolla kuulumaan (AM -alueet vain). Mossessa oli metalliketjulla kabiinista vedettävä syylärin peite sekä narahtelevat rattivaihteet. Kuusivuotiaan muistoihin rekisteröityi nämä.

autowp.ru_mzma_407__moskvich__2.jpg
 
Isän työkaveri kävi isäni kanssa talvisin melkein joka viikonloppu pilkillä, vuoroin isän VW 1300 kuplalla vm. 1966 tai työkaverin Moskvitsh Skandinavialla. Minäkin pikkunappulana pääsin joskus mukaan ja oli se hienoa päästä kaksivärisen Mossen kyytiin, jossa yläosa oli sininen ja alaosa kermanvalkoinen. Se jotenkin tuntui paljon hienommalta kuin isän valkoine kupla.

Itse kyydistä ei jäänyt mieleen erikoista, aina kuitenkin päästiin perille ja takaisin.
 
Tyypillisimpiä autoja kotiseudullani 1960-luvulla olivat Fiat 600, Kupla-VW, Simca 1000, Mosse Skandinavia ja Elite, Skoda Octavia, saattoipa ainakin taksissa olla myös Volga, Pobeda ja pikku-Mersu. Yläkansakoulun opttaja osti käytetyn Toyota Crownin, joka kulki jo edustusluokassa. Myös Peugeot 403 ja Volvo Amazon saattoivat näkyä kylänraitilla. Yhdellä isännällä oli Alfa Romeo, mikä herätti yleistä kummeksuntaa. Amerikkalaisiakin oli, mutta eivät ne kovin yleisiä silloinkaan olleet. Mökkinaapurilla oli Plymouth Valiant - aika erikoinen ulkonäöltään.

800px-1965plymouthvaliantv-100front.JPG
 
Quality sanoi:
Mökkinaapurilla oli Plymouth Valiant - aika erikoinen ulkonäöltään.
No laittoipa Quality kerrankin oikean autonkuvan näkösälle, pakko kommentoida ;) Tuollaisella ajelin seitsemän vuotta. Oli kylläkin nätimpi, kermanvärinen mustalla katolla.

Auton alkuvaihe oli erikoinen. Tehtiin autosta kaupat erään huoltoaseman pihalla. Toisella puolen tietä oli vakuutusyhtiön konttori, joten käytiin tekemässä saman tien vakuutusasiat kuntoon. Takaisin huoltoaseman puolelle tietä, kädenpuristus auton myyjän kanssa ja menoksi. Auton myyjä Transitillaan ja minä Vallulla. Metrin verran ehdin peruuttaa - suoraan Transitin kylkeen. En hämärässä huomannut, että Vallun entinen omistaja ajoi juuri kriittisellä hetkellä "uuden" autoni takaa. Sitten mentiin uudelleen vakuutusyhtiön konttoriin, tekemään vahinkoilmoitusta. Toimiston tyttöjä pyrki jostain syystä hymyilyttämään. Ehkäpä siksikin, että bonukset meni Transitin omistajalta, vaikka minä olin vahinkoon syyllinen.
 
Minulla oli harrasteautona Valiant 90-luvulla. Lähtökohta vastaava kuin Qualityn kuvassa mutta vuotta nuorempi. Koneena oli 360 kuutiotuumainen kasi, 727 Torqueflite automaatti (manuaalishifterillä) ja kasikolmevarttinen lukkoperä. Suhteellisen kilhakasti liikkui pito-ongelmista huolimatta. Kromatut Mangelsit toki alla. Hassut oli nuo tolppamallin alaslaskettavat takasivulasit.
 
Valiantissani kone oli vain 2,7 litrainen kutonen (tai mitä lieneekään tilavuus ollut kuutiotuumissa?). Rattivaihde, 3 eteen ja yksi taakse. Ohjaustehostinta ei ollut. Muistelen ratin kierroksia olleen seitsemän laidasta laitaan, piti joskus kiirettä liukkailla keleillä.

Bensaa söi vähintään 11 litraa satasella. Luotettava kuin mikä. Starttimoottorin hiiliä joutui joskus uusimaan ja uusia jarruhihnoja niittailemaan. Kardaanin etupään ristinivel väljistyi. Alkoi paukuttaa kardaanitunnelin pohjaan, ensimmäisen kerran reilun satasen vauhdissa. pelästytti pahemman kerran. Vaikea vika paikallistaa. Ajan myötä nopeus, millä pauke alkoi, aleni. Lopulta tajusin, mikä oli vikana. Hajottamolta löytyi kunnossa oleva kardaaniakseli varaosaksi.

Etulokasuojia joutui hitsailemaan, kuraa pakkaantui lokasuojien etupäähän. Paksupeltinen auto, ei ollut mitään säilykepurkkia, niinkuin nämä nykyvehkeet. Nokkapellin päällä saattoi kävellä ilman, että se olisi lommoille mennyt.
 
170 kuutiotuumainen.

Allekirjoitan nuo ylipaksut pellit, yhdestä Valiantista saisi malmit kymmeneen vuoden 2014 Gorollaan ja vielä pariin Avensikseen.
 
Tämä oli isäni ensimmäinen auto, väriltään punainen.

Vaarivanhus varmaankin tunnistaa tämän, joten annetaan jonkun muun ensin yrittää arvata tai jopa tietää.  ;)

KUVA0032.JPG
 
Sukset, silloin joskus ennen.

Suoraan sanoen, ovat nuo sukset ajan saatossa muuttuneet. Toista olivat vanhan hyvän ajan hikilaudat. Niillä ei tarvinnut olla valmiiksi poljettuja latuja tehtynä. Saattoi mennä pahnostaa umpihankeen pahemmin uppoamatta. Nykyajan sauvoissakaan ei ole sompana kuin pikkuinen muovikakkara laitettuna kepin nokkaan, sehän uppoaa kinokseen aivan maata myöten. Ennen vanhaan sauvoissa sentään oli kunnollinen nahkaristikolla kiinnitetty rottinkirengas. Eikä itse sauvatkaan enää ole rottinkia, mitä lienee koneella värkättyä putkea.

Ettäkö milloin tehtiin kunnon suksia? No, reilu puoli vuosisaturainen taaksepäin laskien. Sukset olivat umpipuusta tehdyt, voinee jo nimenkin mainita, originaalit ”PuuseppäSaloset”. Paikallisen ”suksitehtaan” tekemät. Niin, oikeinko tehtaan? Mikä ettei yhdenkin hengen voimin pyörivää teollisuuslaitosta voisi suksitehtaaksi nimittää. Ainakin siihen aikaan, kun vaari lapsuudessaan hiihteli, niin eipä taidettu Fishereistä ja Rossignoleita vielä unelmoidakaan. Hämärästi jostain muistin syövereistä putkahtelee nimi ”Järvinen”. Sanottiin niitä sälesuksiksi, mutta eipä niitä hienouksia kylässä ollut kuin parilla koulukaverilla. Sellaisten ”parempiosaisten” perheiden lapsilla. Köyhemmän väen penskat joutuivat tyytymään tavanomaisiin umpipuisiin.

Olihan ne puusäleistä liimamalla kokoonkursitut sukset jotain aivan muuta kuin umpipuiset. Ensinnäkin, sälesuksissa pysyi jalkavuus ja kärkiosakin sojotti kohti taivasta vielä useankin vuoden käytön jälkeen. Sen sijaan umpipuiset aikoivat ajan myötä muistuttaa keinutuolin jalaksia. Kärkikin laskeutui hiljalleen alemmas, kunnes töyssyisessä maastossa alkoi lopulta pyrkiä hangen alle ja siitähän oli seurauksena hiihtäjän tuiskahtaminen nenälleen. Varmaan voitte myös hyvin kuvitella, ettei keinutuolinjalasta muistuttavilla suksilla mäkien nousu ollut herkkua. Kuitenkin, niillä välineillä, mitä oli tarjolla, oli osallistuttava koulun hiihtokilpailuihin. Se oli jo lähtiessä selviö, kuka ensimmäisenä maaliin tuli; sälesuksien omistajat tietenkin. Ei ollut umpipuisten haltijalla asiaa palkintopallilla. Lohtuna kuitenkin oli, että kaikki saivat palkinnon. Monta lakupötköä on tullut ”tienattua” hiihtokilpailuissa. Niitä oli jaossa häntäpäähän sijoittuneille kilpailijoilla.

Siteet alkoivat hiljalleen kehittyä  mäystimistä. Samoihin aikoihin tulivat markkinoille ”Y-siteet”  ja  ”Rotanloukut”. Kovaa kinaa käytiin, kummat olisivat paremmat, mutta selkoa ei saatu. Kaikkia hiihtokenkiä mainittiin siihen aikaan nimellä ”Monot”. Ei niissä ollut yhtään muovia, nahkasta olivat kauttaaltaan tehdyt. Siteet tarttuivat monojen kylkiä ja kärkeä kiertävään ”rantuun”. Monon taaksepäin luistamisen esti siteissä olevat neljä tai kuusi, olisko ollut arviolta kuuden millin mittaista tappia. Uusiin monoihin oli tehtävä poraamalla näitä tappeja vastaavat kuopat. Monojen kantapään kohdalle naulattiin suksen päällipuolelle vaikkapa pätkä käytöstä poistettua polkupyörän ulkorengasta. Se jonkin verran esti, ettei monon kantapää muljahdellut suksen ulkopuolelle vinoon. Ajan mittaanhan tahtoi käydä niin, että monojen pohjassa olevien tappien reiät kuluivat soikeiksi ja mono alkoi liikkua sivusuunnassa. Kantapääkumi myös suojasi suksea kolhuilta, joita olisi syntynyt, kun sauvan piikillä piti poistaa lumipaakkua, joka hiihtäessä kerääntyi monon ja suksen väliin.
Eipä taitaisi sen aikaisilla suksilla pärjätä nykyajan hiihtokilpailuissa edes sälesuksilla. Aikakin oli silloin hieman toisenlaista; silloin ei oltu joka asiassa ”jäniksen selässä”, niin kuin nykyisin. Minusta tuntuu, että koko ajan ollaan menossa huonompaan suuntaan? Eihän meilläpäin Etelä-Suomessa ole kaikkina talvina edes lunta. Sitten ”pakon edestä” on isolla rahalla rakennettava kaikenlaista keinotekoista putkea, jossa hiihtäjät kiertävät vimmattua vauhtia ympyrää. Vähän samaan tapaan, kuin elektronit ja neutriinot hiukkaskiihdyttimessä. Onko se rauhoittavaa? No ei takuulla! Metsässä se pitää hiihdellä jäniksen ja ketun jälkiä bongaillen ja lumisista maisemista nautiskellen ja kuvia räpsien. Jos ei muulla, niin edes kännykällä.
Oletteko samaa vai eri mieltä?
Pitää tunnustaa, etten ollut erikoisemmin innostunut hiihtämisestä. Välineurheilua se oli jo ennen vanhaankin.
 
Pekka T sanoi:
Kyllä, Goggomobil T400 -62.  :)
On tuttu kukkopilli tuokin, itselläni oli T700 Isar. Tuosta T400:sta on jäänyt "kuulomuistiin" sen erikoiset pörinät. Kaksisylinterinen nelitahtinen, mutta ei tainnut olla bokseri?
 
Vaarivanhus sanoi:
On tuttu kukkopilli tuokin, itselläni oli T700 Isar. Tuosta T400:sta on jäänyt "kuulomuistiin" sen erikoiset pörinät. Kaksisylinterinen nelitahtinen, mutta ei tainnut olla bokseri?

Eipä ole mitään muistikuvaa autosta kun olin niin pieni, pompin kuulemma takapenkillä ja revin isän hiuksia samalla.  :D
 
Pekka T sanoi:
Eipä ole mitään muistikuvaa autosta kun olin niin pieni, pompin kuulemma takapenkillä ja revin isän hiuksia samalla.  :D
Eikös poikalasten pitäisi olla selvillä auton tekniikasta jo kolmivuotiaasta lähtien ;D Toisaalta, ei taida asiat jäädä niin nuorena vielä pysyvästi mieleen... :rolleyes:
 
Kun olin just kouluikäinen, niin muistan, kun kaverini isällä oli tällainen Standard. Aika harvinainen auto kai Suomessa. Meillä oli kuplavokkari, ja muistan kun kysyin kaverilta "mikä auto teidän isällä on" - vastaus oli "tantartti". Silloin ihmettelin, että mikähän se auto oikein on. Tällainen se oli, kun sen näin:

modelpicture.php
 
Jostain syystä työntyy mieleen tuosta Standard autosta Vanguard Standard. En ole tainnut luonnossa nähdä, mutta Pauligin kahvipakettien sisällä oli pahvisia autonkuvia, josko sieltä...?
 
Vaarivanhus sanoi:
Jostain syystä työntyy mieleen tuosta Standard autosta Vanguard Standard. En ole tainnut luonnossa nähdä, mutta Pauligin kahvipakettien sisällä oli pahvisia autonkuvia, josko sieltä...?
Samoin:

Standard_Vanguard_1954.jpg
 
Oma muistini menee oman isäni vw kuplaan ja vuosimallista ei harmaata aavistusta, mutta rekkari oli IÄ-24 ja vinkkarit oli etuoven ja takasivulasin välissä mitä oli hauska seurata takapenkiltä. Seuraava auto oli Toyota corona vm -67 joka oli vuodesta 1973-1983 ja oli todella kestävä japsirauta.  Tuli mieleen, ennen kuin olin syntynyt, isä kertoi joskus -60 luvun alussa sillä olleen IFA F9, männässä ongelma eikä uutta ollut sillä hetkellä saatavana. Tilalle löytyi Jawan mäntä mikä oli hieman iso ja eikun velipoika tahkoa pyörittämään ja saivat sen sopimaan koneeseen.  Auto käymään ja auto vaihtoon. Faija ajoi likkeen pihaan ja ei uskaltanut sammuttaa konetta jos ei lähde enään käymään, kaveri liikkeesä totesi että käyhän kone hienosti johon isäni totesi että ei ihme kun juuri koneremontti tehty. Vaihtoi kahteen aaltopeltirättäriin Ifan ja viikonpäästä näki kun kyseinen Ifa lepäsi pukeilla, oli männänpalaset menneet limpun ja kampikammionpohjan väliin jumiin. Oli ilmeisesti siihen aikaan toi autokauppa aikamoista kusetusta puolin ja toisin, vai onko se vieläkin sitä samaa ;)  Tässä Goggomobiilin koneseen päivitys jos alkuperäinen kone ei enään riitä:
 
fourvalve sanoi:
Tässä Goggomobiilin koneseen päivitys jos alkuperäinen kone ei enään riitä
Hieman olisi vielä voimansiirtolinjassa jäljellä kehitettävää :D

Yritin kaivalla tietoja tuosta T400 kukkopillin moottorista ja korviini jääneestä muistikuvasta sen normaalista poikkeavasta käyntiäänestä. Löysin tiedon, että moottori oli 2-sylinterinen 2-tahtinen. Siinäpä senkin asian selitys. Samantyyppinen kone kuin Trabantissa.
 
Olen saanut olla jo lapsena tekemisissä klassikkoautojen kanssa, sillä mummuni oli töissä automuseossa Ruotsin puolella. Siellä tuli käytyä niin usein, että oikeastaan kasvoin museoautojen parissa. Niistä on jäänyt mieleeni ajattoman kaunis muotoilu johon ei tänä päivänä pääse enää oikein käsiksi.

Tässä muutama viikko takaperin oli Turun Citymarketin aulassa esillä Triangle Motors'in entisöimä Studebaker Dictator Regal vuodelta 1935, ja sen kohdalla oli pysähdyttävä ihailemaan entisajan autojen kauneutta. Keulamerkissä oli jo sinänsä kaunis taideteos, eli ovaalikaaren sisällä lentävä joutsen. Hintalapussa taisi lukea 48000e, ja auto on edelleenkin myytävänä kyseisen Triangle Motorcompanyn sivuilla. Yhtä kaikki, näissä on sitä jotain joka saa kääntämään katseen yhä uudelleen. Alla kuva kyseisestä yksilöstä.

dictator2.jpg