Lapsuudessani 1950- ja -60-luvuilla autot eivät vielä olleet kovinkaan yleisiä, ainakaan maaseudulla. 1960-luvun puolivälistä lähtien autoistuminen kasvoi huimasti samalla, kun tiestöä saatiin kohennettua. Lapsuudenkotiini valmistui autotie samoihin aikoihin.
Moottoripyöriä oli arkikäytössä varsinkin rakennus-, metsä- yms. ammattilaisilla. Metsäpomot, eläinlääkärit, papit, opettajat jne. hakkivat autoja ensimmäisenä, ja heidän piti päästä myös syrjäkylille.
Joinakin talvina jäädytettiin tukkitie yli järven, ja kuorma-autot kuljettivat silloin jään yli suuren määrän puutavaraa. Omassa lapsuudessani ei uittoja enää ollut.
Moottorivene oli järven takana asuvalle tärkeä. Meillä oli kannella ja tuulilasilla varustettu moottorivene, jota kuljetti 3-hevosvoimainen Kotkan ammattikoulussa kasattu yksisylinterinen bensakone. Joitakin "valuvikoja" tuossa taisi olla, sillä se oli usein rikki. Erillisestä magneetosta tuli sytytysvirta ja jäähdytysvesi otettiin tietenkin järvestä. Jäähdytysjärjestelmä reistaili usein. Suurimmat ongelmat aiheuttivat kuitekin pohjakosketukset, joiden seurauksena "kalarauta" useimmiten taipui siten, että potkuri alkoi "kilkattaa" rautaan, ja niin piti taas päästä veneen alle korjaushommiin. Jos potkuri osui kiveen, saattoi sen akseli vääntyä, ja se piti irrottaa ja viedä kaupunkiin oikaistavaksi.
Talvella paras kulkuneuvo olivat sukset. Hiihtokilometrejä kertyi kansanhiihtokorttiin monta sataa talvessa. Koulumatka oli vain kaksi kilometriä järven yli, ja koska se oli tosi yksitoikkoinen, käytiin illalla koulun jälkeen joka päivä kiertämässä metsäinen ja mäkinen viiden kilometrin hiihtolenkki.
Maito piti viedä kahden kilometrin päähän kelkalla, jossa jalasten virkaa toimittivat sukset. Oli aika toimiva patentti.
Molemmilla vanhemmillani oli jo lapsuudessani polkupyörä. Se oli ehdottomasti tärkein kesäajan kulkuneuvo, ja sillä mentiin yhdeksän kilometrin matka linja-autolle, kymmenen kilometrin matka mummolaan ja suunnilleen sama matka kauppaan ja postitoimistolle. Alkumatka oli tosi kehnoa kinttupolkua, ja sitä oli hankala polkea pyörällä, välillä piti taluttaa.
Oman pyörän sain noin kymmenvuotiaana. Se oli täysikokoinen naistenpyörä. Veljeni oli sanut jo aiemmin nuorisopyörän, mistä olin ilmeisen kateellinen. Miesten pyörä olisi ollut liian hankala lapsen ajaa. Tosin sellaisellakin ajettiin putken välistä.
Kun muutimme v. 1966 "ihmisten ilmoille", koulumatkani oli enää 12 km, ja se taittui iloisesti pyörällä. Kun menin oppikouluun v. 1963, piti asua viikot koulukortteerissa, ja kotona saattoi käydä vain pyhäisin, sillä koulua oli lauantaisinkin.
Auto - punainen KuplaVolkkari - hankittiin meille v. 1968. Siitä alkoi uusi aikakausi, jolta ei ole ollut paluuta.
Moottoripyöriä oli arkikäytössä varsinkin rakennus-, metsä- yms. ammattilaisilla. Metsäpomot, eläinlääkärit, papit, opettajat jne. hakkivat autoja ensimmäisenä, ja heidän piti päästä myös syrjäkylille.
Joinakin talvina jäädytettiin tukkitie yli järven, ja kuorma-autot kuljettivat silloin jään yli suuren määrän puutavaraa. Omassa lapsuudessani ei uittoja enää ollut.
Moottorivene oli järven takana asuvalle tärkeä. Meillä oli kannella ja tuulilasilla varustettu moottorivene, jota kuljetti 3-hevosvoimainen Kotkan ammattikoulussa kasattu yksisylinterinen bensakone. Joitakin "valuvikoja" tuossa taisi olla, sillä se oli usein rikki. Erillisestä magneetosta tuli sytytysvirta ja jäähdytysvesi otettiin tietenkin järvestä. Jäähdytysjärjestelmä reistaili usein. Suurimmat ongelmat aiheuttivat kuitekin pohjakosketukset, joiden seurauksena "kalarauta" useimmiten taipui siten, että potkuri alkoi "kilkattaa" rautaan, ja niin piti taas päästä veneen alle korjaushommiin. Jos potkuri osui kiveen, saattoi sen akseli vääntyä, ja se piti irrottaa ja viedä kaupunkiin oikaistavaksi.
Talvella paras kulkuneuvo olivat sukset. Hiihtokilometrejä kertyi kansanhiihtokorttiin monta sataa talvessa. Koulumatka oli vain kaksi kilometriä järven yli, ja koska se oli tosi yksitoikkoinen, käytiin illalla koulun jälkeen joka päivä kiertämässä metsäinen ja mäkinen viiden kilometrin hiihtolenkki.
Maito piti viedä kahden kilometrin päähän kelkalla, jossa jalasten virkaa toimittivat sukset. Oli aika toimiva patentti.
Molemmilla vanhemmillani oli jo lapsuudessani polkupyörä. Se oli ehdottomasti tärkein kesäajan kulkuneuvo, ja sillä mentiin yhdeksän kilometrin matka linja-autolle, kymmenen kilometrin matka mummolaan ja suunnilleen sama matka kauppaan ja postitoimistolle. Alkumatka oli tosi kehnoa kinttupolkua, ja sitä oli hankala polkea pyörällä, välillä piti taluttaa.
Oman pyörän sain noin kymmenvuotiaana. Se oli täysikokoinen naistenpyörä. Veljeni oli sanut jo aiemmin nuorisopyörän, mistä olin ilmeisen kateellinen. Miesten pyörä olisi ollut liian hankala lapsen ajaa. Tosin sellaisellakin ajettiin putken välistä.
Kun muutimme v. 1966 "ihmisten ilmoille", koulumatkani oli enää 12 km, ja se taittui iloisesti pyörällä. Kun menin oppikouluun v. 1963, piti asua viikot koulukortteerissa, ja kotona saattoi käydä vain pyhäisin, sillä koulua oli lauantaisinkin.
Auto - punainen KuplaVolkkari - hankittiin meille v. 1968. Siitä alkoi uusi aikakausi, jolta ei ole ollut paluuta.
Tuollaisella ajelin seitsemän vuotta. Oli kylläkin nätimpi, kermanvärinen mustalla katolla.
