https://yliteippaus.fi/

Autoilumuistoja

K

kt

Vieras
Havahduin tässä päivänä muutamana todellisuuteen. Ajokorttini voimassaoloaika on päättymässä parin vuoden päästä. No melkein 50 vuottahan autoilua on jo takana.

Hämärästi muistelen, että autokouluun menin syksyllä 1965 ja ajokortin sain keväällä 66. Vai olisiko ollut vuosi aikaisemmin. Ensimmäisenä autona ajoin siskoni Ford Angliaa, joka oli muistaakseni vuoden 64 mallia. Aikaisemmin olin jo tutustunut vuoden 39 mallin Fordiin ja vuoden 48 Vauxhall Victoriin. Ne olivat olleet isälläni 50- ja 60-luvuilla.
Fordista muistan sen, että jarruissa oli jatkuvasti ongelmaa. Autossa oli varalla halkokalikka, joka vietiin takarenkaan taakse, jos näytti siltä, ettei auto jaksanut mäen päälle. 
Victorissa ei takapyörä meinannut pysyä akselillaan. Ainakin kerran se irtosi vauhdissa, mutta jäi onneksi  pyörimään lokasuojan sisään. Aina ajon jälkeen takapyörää piti ravistaa ja tarkistaa, oliko se jo löysällä. Sitä sitten kiristeltiin aina ennen pitemmälle matkalle lähtöä. Pyörä oli lukittu akselille hahlossa olevan neliötapin avulla ja mutteri laitettu päälle, mutta aina se mutteri pyrki kiertymään auki.

Kun sitten opiskelujen jälkeen sain töitä ja tarvitsin työmatkaa varten auton, niin ostin tuon Simca1100:n. Se oli vuoden 68 mallia ja ostohetkellä jo 6-vuotias. Autonahan se oli huippumoderni, koska se oli eräs ensimmäisiä etuvetoisia. Mutta siinä oli tietysti ranskalaiseen tapaan sähkövikoja. Laturi ei tahtonut toimia, akku loppui, starttimoottori jumitti ja virranjakajan lähetyssaarnaaja työskenteli oman halunsa mukaan. Joskus matka meni hyvin, mutta usein pysähdellen ja virranjakajaa säätäen. Myös auton ostossa oli ongelmaa. Se maksoi muistaakseni noin 2 nettokuukausipalkan verran. Kysyin silloisesta KOP:n lähikonttoristä lainaa tuolle ostosummalle noin vuoden ajaksi, muttei KOP:ssa ollut silloin rahaa minun autonostoani varten. Jotenkin sukulaisten avulla kolehtia keräämällä sain sitten rahaa ostoa varten kokoon.

No sitten noin vuoden taistelun jälkeen Simca vaihtui uuteen keltaiseen Ladaan, ovh 13900 mk. Lada oli todella lujaa laatua. Vain kerran se pysähtyi kesken matkan, kun Pirellin rengas räjähti. Kammella sen sain ainakin käyntiin ja tuulettajan hihna vaihtui alle minuutissa. Vaihdoin myös parissa tunnissa itse jakoketjun ja auto käynnistyi ja toimi sen jälkeen moitteitta. Jakoketju venyi jatkuvasti siinäkin, mutta ohjeen mukaan sen pystyi helposti kiristämään. Pari viikkoa kiristyksen jälkeen käyntiääni pysyi "pehmeänä". Ajoin Ladalla 6-7 vuotta ja loppuaikoina se joutui mukaan myös talonrakennusprojektiin. Pahin tilanne sattui, kun vedin peräkärrissä pitkiä, talon perustukseen tulevia, kyllästettyjä alaohjauslankkuja liian kovalla vauhdilla. Lada ja peräkärri aloittivat heijaamisen, joka onnekseni kuitenkin pysähtyi ennen katastrofia. Lada sai myös muurauslaastikylvyn, kun lastasin betoniasemalla pieneen peräkärriin vetelää kalkkilaastia suoraan betoniaseman sekoittamosta. Laasti roiskui peräkärristä laajalle, joten Ladani oli valkean laastin peitossa koko paluumatkan. Onneksi pääsin sen nopeasti pesemään kotona. Ruostumaanhan se kuitenkin rupesi, joten vaihdoin sen toiseen Ladaan, jolla ajoin puolisen vuotta.
 
Oonkin aina ajatellut että kt on fiksu jäbä ja nythän se selvisi miksi....
 
Lada taitaakin olla tuntematon ajoneuvo foorumilla. Kyseinen autohan oli se, jolla Suomen kansa liikkui 60-ja 70-luvuilla ja nautti autoilusta. Takavetoisena Lada 1200L oli kevytperäinen ja liukkaalla hankala ajettava.
Vauhtia sillä ei juuri yli 140 kmh:n kannattanut yrittää, mutta sekin vauhti vei eteenpäin-

Varsinaisia vikoja autossa ei ollut. Virranjakajassa oli jonkunlainen sulake ja se vaati joskus kostuttelua, ennenkuin sytytys taas alkoi toimia. Kostutuksesta tai öljypisarasta seurasi usein kovinkin innokas käynti, mutta siitä se tasoittui. Auto oli myös todella lämmin eikä kulutus pahempi, taisi olla luokkaa 8 l/100km.

Ladan jälkeen hommasin sukulaismieheltä Sunbeam Avenger 1600. Siitä oli noina vuosina käytössä myös ralliversio. Tämäkin auto oli kevytperäinen ja talvikelillä vaikea. Tyypillinen vika siinä oli se, että nollakelillä auton kaasari jäätyi. Jäänestoa piti aina olla talvikelillä mukana, jos aikoi perille päästä. Mutta vain kerran Jyväskylän ohikulkutiellä kaasari yllättäen jäätyi ja jouduin taksilla hakemaan estot läheiseltä huoltoasemalta.
Kun sitten luovuin Avengerista, niin ostaja oli jo odottamassa. Varoitin nuorta kaveria, että voimaa on keulassa riittävästi. Auton painokin oli etuosassa ja siksi kannatti ajaa aluksi varovaisesti. Ei tainneet neuvot mennä perille.
 
Meille tuli venäläiseltä Veralta Toyota MR2:n vaihdossa Lada. Auto oli muistaakseni 1500 kuutioinen ja viininpunainen. Vuosimalli oli 1991 ja ruiskukoneella. Oli muuten ihan hirveä ajettava jo tuolloin, reilut 20 vuotta sitten. Sen muistan, että isälle tuli joskus vaihdossa Ladoja ja olivat pirun lämpimiä.
 
Faijalle tuli joskus 80-luvun lopulla yrityskaupan myötä Lada 1200 ja ikinään ei oltu siskon kanssa päästy niin aikaisin lähtemään kouluun, kuin silloin. Oli muuten ihan varma, että ei tarvittu kyytiä. No tuo ei ollut kuin pari viikkoa, eikä varsinaisesti käytössä lainkaan. Viime kesänä kaverilla oli serkkunsa kanssa mainettakin kerännyt Spede-Lada ja tänä keväänä laitettiin ajokuntoon ja teippailtiin mattamustaa Batman-Ladaa. Tämän jälkimmäisen kyydissäkin pari pikkulenkkiä olen ollut, eikä se kyyti sen hirveämmältä tuntunut kuin monessa nykypäivän kinnerissäkään.

Simca 1100:sia faijalla oli kolme. Kaksi ajossa ja kolmas ostettiin, kun siinä oli hyvä tekniikka, joka sitten vaihdettiin jälkimmäiseen noista ajossa olleista. Oli muuten mahtava auto menemään talvikelissä ja lumessa. Vuosimalli oli tuossa jälkimmäisessä ajossa olleessa 1970. Muistan sen hyvin kun tuli turvavöiden käyttöpakko 1975, koskin sellaisia autoja, joissa oli turvavyö ja tuo auto oli juuri ja juuri sen verran vanha, että siitä sai ottaa turvavyöt pois. Moinen ei ehkä mahdu kovin hyvin nykyiseen turvallisuusajatteluun, mutta ne käsin kiristettävät kolmipistevyöt olivat todella hankalat ja väärin kiristettynä tai kiristämättä niiden turvallisuus hyvin kyseenalainen. Niin tai näin ,mutta noin kutenkin tehtiin. Uudemmasta varaosa-autosta saatiin sitten myöhemmin rullavyöt eteen ja asennettiin ne. Takana ei edelleenkään ollut minkäänlaisia vöitä, eikä niitä vaadittu.
 
Näitä on tainnut tulla muisteltua ennenkin, mutta laitetaan nyt jotain.

Kupla-Volkkari oli kotonani ensimmäinen auto. Aika harvoin sitä ennen pääsi ”pikkuauton” kyytiin, mutta kerran olin päässyt jopa kokeilemaan tutun Fiat 600:ta, joka oli toivottoman kiikkerä hallittava. Vähältä piti, ettei kottero karannut vähän toisellakymmenellä olleen pojan käsistä.

Meillä ajokortti oli aluksi vain veljelläni, joka oli minua kaksi vuotta vanhempi. Joskus hän antoi minun ajaa pikkupätkän, mutta enimmäkseen tyydyin seuraamaan hänen autonkäsittelyään, koska paljon reissattiin yhdessä.

Kuplahan oli kestävän ja hyvin maastossa selviävän auton maineessa. Siinä ne hyvät puolet olivatkin. Kestävyys tosin moottorin osalta rajoittui 100 tkm:iin, jonka jälkeen sai odottaa koneen laukeamista milloin vain. Vaihtomoottoriin oli laitettu uudet sisuskalut, ja niitä sai kohtuuhintaan. Meidän Kuplan motti tuli tiensä päähän 125 tkm:n kohdalla, eikä siihen laitettu vaihtomoottoria, vaan romuksi ajetusta vähän ajettu kone. Sen kanssa tosin oli jatkuvasti käynnistymisongelmia, varsinkin lämpimänä.

Kupla oli niin tiivis, että sen huhuttiin kelluvan veteen joutuessaan. Koska lämmintä tuli henkäyksenä lähes yksinomaan kahdesta reiästä takapenkin alta, olivat ikkunat aina umpijäässä. Niihin ruiskutettiin vahvasti lemahtavaa, runsaasti pirtua sisältävää nestettä, jotta yhtään olisi pakkasella nähnyt ulos. Ajettavuudeltaan auto oli kuin leija. Moottori oli takana eikä keulalla ollut painoa, sillä sinne sijoitettu tavaratila oli olematon. Tuulenpuuska tempaisi autoa äkkiarvaamatta, kun kallioleikkauksen jälkeen avautui peltoaukea. Lumessa Kupla kyllä kulki, koska siinä oli isot renkaat sen ajan mittapuun mukaan. Maavara ei tosin ollut kummoinen, joten lauttaamaanhan se alkoi pian.

Kuplan moottori oli tehoton, kiihtyvyys 0-100 lienee vienyt lähemmäs 20 sekuntia ;). Mutta sillä sai ajaa kaasu pohjassa sen mitä auto kulki – taisi olla 125 km/h, se kesti kyllä. Bensaa kului tosin reippaasti yli 10 litraa satasella, mutta ei se maksanutkaan kuin alle markan litralta.

Kuplan tilat olivat oma lukunsa. Ulkomitat olivat melkoiset, mikä merkitsi, että auton kääntösäde oli suuri. Sisätilat taas olivat jokseenkin olemattomat – ehkä ihmisetkin olivat vielä tuolloin pienikokoisempia. Turvavöitä ei tietenkään ollut, ja usein joku matkusti myös lokerossa takapenkkien takana. Ei ollut harvinaista, että 6-7 henkeä sullottiin autoon.
Pakkasella Kupla käynnistyi erinomaisesti. Kerrankin muistan, kun olin jossain päivillä sydäntalvella, ja kovaa pakkasta oli luvattu. Ruuvasin traktorista toisen 6V akun ja laitoin varuilta Kuplaan, jotta teho riittäisi pyörittämään umpijäässä olevaa moottoria. Olisikohan ollut -30:n paikkeilla, kun yksikään muu auto ei liikahtanut parkkipaikalta. Mutta Kupla hörähti käyntiin, ja naispuolisista kyyditettävistä ei ollut pulaa :).

Ensimmäinen oma autoni oli harmaa farkku-Mini. Kelvottomasti pidetty, ostin tutulta kukkakauppiaalta. Ajoin kesän, ja se riitti. Minejä oli sitten kaikkiaan neljä, joilla jokaisella ajoin vain yhden kesän. Aikamoisia vikapesiä, mutta kesäkelissä, ah niin hienoja ajettavia silloin, kun olivat kunnossa.

Marinasta, jolla ajoin kesän 1978, en kerro mitään, mutta VW K70, joka viihtyi minulla pitempään, eli vuodet 1979-84, oli ensimmäinen kunnollinen perheautomme. Se olikin tarpeen, sillä vanhempi poikamme syntyi -79 ja toinen -83. Persoonallinen auto palveli hyvin, vaikka olikin aika hankala ajettava varsinkin talvikelissä ja vaati lähes jatkuvasti yli 3000:n meneviä kierroksia, jotta 1,6 litran NSU:n kehittämä moottori olisi tuottanut parastaan.

K70:tä seurasi Santana, todellinen murheen gryyni, mutta hieno ja nykyaikainen auto muuten. Santana vaihtui -90 ensimmäiseen uutena ostamaani autoon, Jetta Flairiin. Sekin oli oikein hyvä ajettava, mutta yksipisteruisku oli kerta kaikkiaan mahdoton, joten auto lähti vaihtoon, kun olin ajanut sillä kuusi vuotta ja 145 tkm. Vento palvelikin sitten hyvin vuodet 1996-2004 ja 175 tkm. 1.8 litran kone oli patalaiska, vaikka meillä oli 90 hv:n ”tehoversio”. Tuolla pärjättiin kuitenkin, ja auto osoittautui varsin luotettavaksi ja kestäväksi. Ruostekaan ei ehtinyt vielä tuossa iässä vaivaamaan.

Autoilun uusi sukupolvi avautui 2004, jolloin ostin runsaan vuoden ajetun Bora 1.8T:n. Turbokone, automaatti-ilmastointi, tehostettu ohjaus ja muut mukavuudet tekivät autoilusta miellyttävää, lähes nautittavaa. Koska olin kuulemma jossain vaiheessa luvannut vaimolleni, että meille hankitaan automaattivaihteinen auto, piti lupaus lunastaa. Niinpä pihaan ilmestyi keväällä 2007 loppusarjan A4 B7 Pro Business, sekin vielä vanhalla 1.8T-moottorilla. Autohan oli vajaavetoisenakin nelipyöräsuuntauksen jälkeen ajoltaan unelma, ohjaus oli nopea ja mikroautomainen, mikä teki siitä varsinkin mutkateiden kunkun. Maantiellä Audia joutui paimentamaan, eikä pitkän siivun taittaminen ollut aivan optimaalista. Ilmastoinnin ja soittimen temppuilu takuuaikana oli mielestäni tuon hintaluokan (ja vielä loppusarjan) autolle sopimatonta.

Audi vaihtui sitten 13.1.2012 Volvo XC60een, jolla matka toivottavasti taittuu murheitta vielä pitkään. Mittarissa on nyt himpun yli 70 tkm, eikä murheita ole ollut.
========
Tosiasia on, että huimasti kehittyneiden varustelun, ajo-ominaisuuksien ja polttoainetalouden lisäksi nykyautot kestävät jopa moninkertaisesti sen, mitä vaikkapa 30 vuotta sitten. Tekniikka on mennyt eteenpäin ja tulevaisuus näyttää, mihin vielä päädytään. Erilaiset eco-versiot, uudet polttoaineratkaisut, moottoreiden downsizing jne. lienevät väistämättömiä, ja nautiskelu tulee aina vain harvempien ulottuville.
 
Tässä kohtaa piti oikein toden teolla paluttaa muistiin vanhoja autoilumuistoja.

Eka muistelo taisi olla kun oli 4 vanha, -50 luvun alussa. Faijalla oli Kaiser merkkinen Israelissa valmistettu auto, joka vaihtui sitten vanhaan Fordiin. Sen muistan kun Pitäjänmäestä lähdettiin Hesaan niin se Fordi alkoi keittämään. Faijalla taisi olla aika monta jenkki autoa siihen aikaan. Oli Windsoria ja Letukkaa. Yhtenä päivänä faija tuli kotiin -53 mallisella farmari Letukalla. Oli makeen näköinen auto. Puun väriseksi maalatut kyljet ja kerman valkoinen loppu. Näissähän kaikissa autoissa oli tietenkin 3 vaihteinen automaatti laatikko. Ja hyvin pärjäs. Jossain vaiheessa sitten tuli kotiin britti Standard Vanguard vehje. Oudon näköinen auto se oli. Se vaihtui Fiat merkkiseen mutten muista mikä tyyppi.
Nämä oudot autot taisivat olla faijalla vain hetken ennekuin taas oli kodin edessä Chevrolet Brookwood, iso jenkki farmari mallivuosi -61. Sen jenkki farmarin faija ruttas ja sit se osti riisikupin.
Datsun Bluebird -64 mallisen punaisen paholaisen. Muistan vielä kun siinä ykkösvaihde ei ollut synkronoitu. Tämä taisi olla joskus 66-67 vaihteessa. Tämä Datsun oli eka auto, jonka sain ajaa laillisesti. Olihan sillä mukava ajella Hesassa ja iskeä tyttöjä. Liukkaalla sitten ruttasin sitä takakyljestä hieman.
Tulihan siitä sanomista. Pariin viikkoon en autoa saanut lainaksi. No worry, kaverin faija lainas meille autojaan ja niitä riitti. Ajeltiin kaverin faijan autoilla ja bensoilla sitten. Merkkejä oli montakin:Dodge Dart GT, BMW 2002Tii, Alfa Romeota, Vauxhall Vectoria ja Viva GT:tä, Opel Rekord,NSU wankel, Morris Mini Cooper S, M-B 220 Coupe.
Eka oman auton ostin tyttöystävän kanssa vuonna -69 ja se oli Pompannappi eli Fiat 600 ( ollaan vieläkin naimisissa ).Oli aika huima auto ajaa. Ei se mihinkään kulkenut mutta perille päästiin aina. Siinä oli vielä kaappari ovetkin eli taisi olla -64 mallinen. Vaihdettiin se sitten uudempaan -65 malliseen Fiat 600:seen.Se toimi kanssa aivan moitteeomasti.
Vuonna -71 menin sitten töihin, jossa vierähti 23 vuotta. Sain työsuhde auton heti alleni, joka oli Ford Escort 1300. Täysi auto etu ja vain 50 mk. Mahtava auto, melkein ralliauto. Vasta vuonna -94 ostin oman auton jälleen. Kyllästyin niihin työsuhde autoihin kun ei saanut sitä mitä itse halusi. Opel Omega 2.0 l oli sitten oma uusi auto. Ostin sen kun sain aika halvalla.Sillä ajoin pari vuotta ja sit vaihtoon ja uusi Omega 2,5 V6 koneella. Se auto oli pettymys, ei kulkenut mihinkään. Se vaihtui puolen vuoden ajon jälkeen Volvo S70 TDI:hin. Ihan hyvä ajaa ja lämmin talvella. Parin vuoden päästä se vaihtui Volvo S80 dieseliin. Sen pidin vajaan vuoden. Murheita täynnä koko auto ja surkea huolto. Sit piti ostaa Mese mutta se meni puihin se kauppa. Myyjä möi autoni jollekin tuttavalle. Ostin sitten 2001 BMW E39 525 d:n. Se oli kyllä paras auto tähän asti.Siihen aikaan tuli n. 45000 km työajoa vuodessa.
Katotaan miten Mesellä menee. BMW mallisia on ollut sen jälkeen E46, E90 ja F30. Väliin mahtuu Avensis ja Passatti. Olihan näitä tässä ja varmaan jotain jäi pois.
Voisin lisätä nämä työsuhde autoni:Ford Escort, Ford Taunus, Saab 99 (petro), Saab 99 Opel Asconaa pari kappaletta, Peugeot 405 ja pari Opel Vectraa. Taisi unohtua, että oli mulla jossain -76 Fiat 1100 omana autona työsuhde auton lisäksi.
 
Avengerin jälkeen ostin Mazda323:n uutena. Sillä tehtiin Pohjois-Norjaan ja Ruotsiin lomareissu. Lapset tykkäsivät laittaa takapenkin selkänojat alas ja makoilivat pitkiä aikoja jalat takaboxissa ja päät kuskin selän takana. Turvavyöt ei haitanneet mukavaa matkantekoa siihen aikaan. Mittariin taisi kertyä vajaa 100 tkm kaikkiaan. Sytytysjohtimet jouduin uusimaan ja jotain pientä tekemään, mutta muuten auto kyllä toimi.
Pienihän tuo Mazda oli, mutta pientä ja köyhää oli kaikkialla siihen aikaan.

Kun auto oli saapunut myyjälle, oli sovittu tapaaminen ja auton katsastus sekä sopiminen ostotoimien suorituksesta. Kun tulin katsomaan autoa, oli myyjälle sattunut vahinko autoni kanssa. Hallin ovi oli tuulen lyömänä osunut etulokasuojaan ja siinä oli lommo ja maalit irti. Aluksi tutkin autoa vain toiselta puolelta ja myyjä pyysi tulemaan myös toiselle puolelle ja näytti lommon. No sovittiin, että lommo oikaistaan ja maalataan. Myyjällä oli sen hoitamiseen sopiva vakuutus. Sovittiin, ettei turhia puhuta siitä lommosta, eikä ole puhuttukaan....

Aikaisemmat autot oli osteltu enemmän tai vähemmän rahalla ja pankkishekeillä. Tämän Mazdan ostossa tuli esiin se, että ei kauppiaskaan autoa aina omistanut ja voinut myydä, ennen kuin oli pankille maksanut. Jouduin siis ensin itse hakemaan pankista pankkishekin. Vein shekin myyjälle. Myyjä lähti kantapäät napsahtaen "käymään" pankissa shekkini kanssa. Tosin sain itse yksikseni jäädä uutta autoani ihailemaan samalla kun pelkäsin, että sinne menivät rahani. No aikansa pankissa seurusteltuaan, myyjä tuli nippu papereita mukanaan ja näin sitten sain auton omistukseeni.


 
Oma ensimmäinen auto oli Ford Escort 1.3 L stw  -83. Hartwallin vanha työsuhdekoppero. Kilometrejä mittarissa oli ostohetkellä -87 128000 km. Oikeastaan aika hieno auto ensimmäiseksi autoksi. Maksoikin 26000 mk. Heti kotiin päästyäni jo etukäteen hankittu lisövalomaski kiinni, vilkkujen sekä takavalojen tummennus spray-maalilla. Lisäksi peilit piti sotata auton väriseksi.
20 000 kilometrin kuluttua stadiin ajaessani auto sammyi ja hyytyi tie poskeen. Puristukset olivat kadonneet ja koko laite mykkä. Jakoremmihän se pamahti ja totaalinen tuho. Oli cvh-moottorien perusvika. Punavuoresta löytyi lafka jolla oli hyllysä xr3:n moottori ja se laitettiin tilalle. Reilulla sadalla hevosella 870 kiloa Fordia kulki jo ihan kivasti. Iso pakoputkenpää ja vähän sinnepäin lätkäistyt ikkunatummennukset kruunasivat paketin.
Katsastuksestakin meni heittämällä läpi vaikka muutoskatsastukseen ei ollut asiaa koska olisi jarrut pitänyt laittaa uusiksi.
Keväällä -88 piti aikaisin sunnuntai-aamuna käydä menohaluja kokeilemassa Tuusulantiellä matkalla postikeskuksen vkl-hommiin. Ruskeasannan kohdalla seuraan liittyi mazda 626 gti ja siitä sai hyvän kilpakaverin. Lopputulos oli reilu voitto, 5 kk 3 viikkoa ilman korttia ja 1380 mk sakkoa. Voittotulos taisi olla 191 tai 193 kmh 80:n alueella.
Kyseinen mazda oli ensimmäisiä poliisiautoja joihin oli asennettu keskinopeutta mittaava tutka.. Kehä ykkösen kohdalla oli pistetty tiesulku ja Jakesia kohdeltiin kuin suurrikollista (taas kerran).
Auto meni seuraavana talvena myyntiin ja tilalle tuli Chevy Caprice piilofarkku mutta harvinaisella 350-koneella. Siitä se automiehen ura aukesi.
 
Tuon Mazdan jälkeen tulikin 4 Toyotan ajanjakso. Kun jälkeenpäin muistelee, niin siihen oli ilmeisesti vain muutama syy. Toyota-kauppa oli lähellä ja sieltä löytyi myyjä, joka näytti osaavan asiansa. Hän tiesi aika tarkkaan myymiensä autojen tavat ja osasi suosittaa asiakkaalle aina sopiva autoa ja vaihdokille hintaa. Hänen kanssaan ei saanut paljonkaan tingittyä, mutta kun muualta kyseli, niin joutui palaamaan hänen luokseen.

Pari autoa meni vaihtoon myös pikkuisen kolaroituna, mutta koska kasko oli mukana, niin vaihdossa uuteen Tojoon ei ollut mitään ongelmaa.  Tavallaan tiesi, että siellä oli ratkaisu autopulmiin. No kun myyjä sitten vaihtoi maisemaa, niin vaihtui auton merkki. Tämän kokemuksen myötä olen kyllä sitä mieltä, että automyyjälläkin on autokaupassa merkitystä...

Noista tojotoista ei ole mielessä paljoakaan. Yhteen vaihtui takaisinkutsuna alatukivarret. Toisessa ilmeni takuuaikana, että vasen vetoakseli oli kiero. (Se lonksui kaarteessa oikealle). Huolto ja takuu toimi kyllä hyvin, eikä niiden kanssa koskaan tielle jäänyt. No 80-luvulla ja 90-luvun alussa tekniikka oli yksinkertaista. Perheautoiksi ne olivat aivan mukavia. Siis Carina II, Avensis ja Corolla.
 
Joo, aika kultaa muistot. Löysin paperin, johon olin kirjoitellut Mazdan huoltoja. Öljyjä vaihdettiin 10 tkm välein. 50 tkm jälkeen vaihtui tulpat moneen kertaan, katkojan kärjet samoin, sytytysjohtimet, bensasuodatin, bensapumppu, takaiskari, takajarrukengät, jne... 93500 km jälkeen myyty. Hyvitys 38000mk, väliä 37000mk ja saatu carina
Carinaan vaihdettu tulppia moneen kertaan. Ja lopuksi koko auto vaihdettu CarinaII:een, jolla ajettu 210 tkm, mutta taas vaihdettu tulppia säännöllisesti, jakopään hihna 100tkm kohdilla, öljyäkin syö 1l/5000km, jne...
hyvitys 34000mk, väliä 85500mk ja saatiin Ford Escort 1,6.

Tämä Escort, vaikka olin tehnyt koeajon ja sen perusteella valitsin, niin osoittautui ikäväksi ajaa. Ei pysynyt suoralla tiellä millään. Se vaihtui 67 tkm jälkeen CarinaE:hen. Tuon jälkeen en ole fordeja katsellut. Ehkä taas pitäisi...
 
Kiitos Juupelin tämäkin aihealue löytyi ja mielestäni se kannattaisi elvyttää 😉

Hjuvin nuorena… joskus menneellä vuosisadalla siinä vaiheessa, kun diinarit ja punkkarit olivat vastakkaisissa leireissä ja kiistojakin tuli… Tämä siis ajankohdasta. Ikää oli 18 ja alla oli auto. Volvo PV 544 1,8 litran moottorilla, jos oikein muistan. Auto oli vanhempi kuin minä 😉 . Kaveriporukallahan sillä liikuttiin. Autossa oli mahtavan ”elokuvarenkaat”. Ei tarvinnut olla kadunkulmassa kuin vain aavistuksen korkeampi nopeus kuin ihan matelu, ääniefektit oli taattu. Olihan renkaiden kulutuspinta murtuilut siten, että hieman kangastakin näkyi. Pintaa sinänsä oli riittävästi, useampi millimetri.

Kävin lukioni Oulun Lyseon Lukiossa. Se oli jo tuohon aikaan sellainen koulu, johon saatettiin pohjoissuomesta tulla kaukaakin. Meitä oli muutaman kaverin porukka, yksi oli Rovaniemen maalaiskunnasta ja yksi Kestilästä, muut pääosin Oulusta ja ympäristöstä.

Päätettiin sitten lähteä perjantain kunniaksi viemään kaveri Kestilään. Päätettiin tehdä sellainen round-trip, takaisin Piippolan kautta (Saattoi toki olla tuo Terskaperänkin liittymä 😉 ) nelostietä pitkin. Alkoi jo hämärtää ja kaukovalojakin sai käyttää. Kokematon kun olin rekan valot Temmeksen alueen pitkillä suorilla aiheuttivat harmistusta, ne penteleet kun pitivät niitä kaukovaloja päällä koko ajan, eikä merkkiäkään lyhyille vaihtamisesta. Selvisihän tuo sen melkein viiden minuutin jälkeen, kun oikeasti kohtaamistilanne tuli…  :-$   

Samalla reissulla huomasin, ettei jarruteho ole oikein normaali. Auton saa pysähtymään mutta se vaatii aika tehokasta pumppaamista. Koska asiantuntemus asioista on nolla, tottakai olin terävänä ja osasin epäillä ilmaa jarrujärjestelmässä. Kun korjaustaitokin oli luokkaa nolla tai alempi, seuraava osoite oli naapurin huoltoasema, jonka huoltomiehelle ilmoitin nohevana jarrujen tarvitsevan ilmaamista. Pääsylinterihän sieltä oli kajahtanut ja tämä huoltomies oli todella ystävällinen, eikä diagnoosista perinyt edes maksua.

Rahathan oli vähissä ja korjaussarjallakin oli hintaa enemmän kuin bensalla… Arvannette kumpaan ne rahatkin meni.  :-$ Eli ajeltiin jonkin aikaa huonosti toimivilla jarruilla. Itsesäilytysvaisto kuitenkin pelasi, joten, vauhti oli hiljaisempaa. Eihän se vastuullista ollut ja nyt vanhempana suorastaan hirvittää, mitä olisi voinut tapahtua. Jossain välissä sitten alkoi jo hirvittää nuorta Esaakin. Eli pääsylinterin korjaussarja ja asennus piti hankkia (Ei ittellä ollut taitoa, ei silloin, eikä varmaan viitseliäisyyttä nykyisinkään).

Jarrut sitten korjattiin ja olihan ero aivan jumalaton. Autohan oikeasti pysähtyi. Melkein markan matkalla! Korjauksen jälkeen viikonloppuna lupauduin, että viemme kaverin kanssa toisen kaverin, joka teki Oulun ympäristössä DJ-keikkoja (Oli kaverilla hyvä hankinta nuo Tee-Se-Itse -diskovalot, jonka tekivät yhdessä velipoikansa kanssa, keikkaa tuli kuulemma jopa molemmille lähes joka viikonlopulle). Tuolla kertaa oltiin menossa Oulun eteläpuolelle (JOS oikein muistan Liminkaan). Noita diskovaloja oli sen verran paljon, etteivät ne kokonaan takakonttiin mahtuneet, piti panna takapenkillekin ja hattuhyllyllekin. Halusin itse olla ”vapaalla” joten muutama olut oli elimistössä. Kaveri ajoi. Varottelin kaveria useampaan kertaan, että kokeile varovasti, jarrut on nyt korjattu ja kunnossa. No eihän se kuunnellu… Pokkitörmän risteyksessä jouduttiin punaisiin valoihin ja kaveri painoi jarrupoljinta reilusti, niin kuin oli tottunut painamaan, kun jarrut eivät olleet kunnossa ja käytännössä runttasin jarrut kiinni. Takapenkillä ollut DJ-kaveri sai pari lamppua kupoliinsa… Onneksi oli kunnossa eikä sen vakavampaa. Siis opetus oikeasta kuormaamisesta 😉

PV 544:hän oli rungollinen auto. Kuspin ja paukuskin penkit olit hitsattu yhteen poikittaispalkkiin siten, että etukiinnike oli noin etukolmanneksen/-neljänneksen kohdalla penkin päältäpäin katsoen. Siinä mielessähän tuo oli hyvä, että ihan joka pellin ruostuminen ei aiheuttanut suuria ongelmia. Kesällä oltiin meidän mökillä. Niin kuin nuoret miehet yleensä, auton ympärillä pyörittiin ja istuskeltiin autossa puhuskellen niintänäitä. Rupesin siinä kuskin pallilla venyttelemään reilusti ja eihän se sitä kestänyt. Runkopalkki repesi molemmista päistään ja penkki kaatui taaksepäin. OK ylös päästiin. Tutkittiin. Juu penkki on tukevati hitsattuna kiinni runkopalkissa, mutta k.o. runkopalkin osa on revennyt molemmista päistään. OK Mitä neuvoksi. OK Halkoliiterissä on sopivan pituisia vanhasta rakennuksesta purettuja nelosnelosen parrupätkiä. Sellainen runkopalkin taakse ja penkin nosto pystyyn. KORJATTU !! ;D Hulluinta on, että minulla on muistikuva, että auto olisi mennyt katsastuksesta tuon jälkeen vielä läpi…

Tuo paskainen parru oli vielä paikoillaan, kun auton myin. Julkisesti pyydän anteeksi, jos ostaja sattuu olemaan AS jäsen. En ihan oikeasti muistanut että k.o. parrunpätkä oli sinne laitettu. Eli en sitä tietoa ostajalle tietenkään voinut antaa. Tuo auto oli myyntihetkellä seissyt jo jonkin aikaa, kun vanhempien Rambler Rebeliä oli tullut käytettyä enemmän 😉. Kaverini (Se joka oli joka vaiheessa mukana, tuo valocase ja parrucase) oli kohdannut myöhäisemmässä 544:n ostajan. Oli tullut PV puheeksi ja ostaja oli muistanut auton. Oston jälkeen oli havainnut parrun istuimen alla/takana. Olit työntänyt parrun takaisin ja myynyt sen 30% korkeammalla hinnalla.
 
Tämähän on hauska ketju. Muistellaanpa omaakin ekaa autoa VW 1302S pikkaisen. Kyseessä oli "Cal-looker"-tyylinen Kupla, mihin virittäjävelho Harinen Valkeakoskelta oli taiteillut käärmeenpesän ja muitakin virityksiä. Nokka-akseli vaihdettiin vielä vähän kireämpään ja kulkua oli kohtuullisesti - ääntä sitäkin enemmän  :)

Venttiilivälykset eivät vaan tahtoneet pysyä kireällä nokalla kohdallaan, joten niitä sai olla säätämässä kerran kuussa. Pohjaa yritettiin hitsailla kasaan, siihen oli ruoste päässyt käsiksi.

Valkeakosken Peuranotkon katsastuskonttoria hallinnointiin niihin aikoihin erittäin "vanhan liiton tyyliin" johtajansa Hugo L:n alaisuudessa. Viritetyllä ja madalletulla Kuplalla käynti oli siellä aina tuskaa.

Ensimmäisellä kerralla pohjaa hakattiin armotta ja istuin sormet ristissä nosturilla ohjaamossa. Eka läpireikä osui sattumalta penkin kiskoon ja väitin ikkunasta, että täällä on lappu päällä hitsattuna. Hätävalhe meni vielä läpi, mutta toinen reikä tuli suoraan etumatkustajan mattoon. Hylättyhän siitä tuli. Pistin siskon uusintakatsastukseen Kuplalla ja insinööri alkoi kyselemään, että kuka tämän pohjan on hitsannut. Sisko sanoi, että veli ja isähän tuon teki. Insinööri sanoi, että niiden ei kannata kyllä vaihtaa alaa, ainakaan hitsareiksi :)

Toisella kertaa keksivät että McPhersonin jousilautanen puhkiruostunut, kun muuta ei löytynyt. Ihmettelin asiaa, mutta löysin romikselta ehjän lautasen. Kun vanha lautanen irrotettiin, niin todettiin että se on täysin kovaa rautaa, muuta kun pintaruostetta päällä. Kun jälkitarkastuksessa oli leima paperissa, niin kaivoin vanhan lautasen repusta ja kysyin, että mikä tässä vikana? Katsastusinssi oli hieman hädissään oloisen näköinen, mutta ei keksinyt mitään hyvitystä antaa. Siihen aikaa tämmöiseen tyydyttiin.

Kolmantena vuonna Kupla oli jo aika hyvässä tikissä ja mitään ei meinannut löytyä, mutta sitten keksi että liian kovat äänet pakoputkesta. Sanoin, että kaksi leimaa jo täältä ja sama putki. Ei kelvannut syyksi. Äänenvaimentaja vaihtoon. Uusi vaimentaja ei ollut juuri yhtään hiljaisempi, mutta inssin vaan kurkkasi että kiiltävä uusi pönttö löytyy perästä.

Ai, ai. Oli ne melkoisia aikoja. Välillä haaveillut projekti-Kuplan ostosta, mutta vielä ei ole aika siihen riittänyt.
 
vespa68 sanoi:
Ei ole, jo edeltäjä 444 oli Volvon ensimmäinen malli itsekantavalla korikehikolla ilman ns. erillistä runkoa.
Farmariversio eli Duett oli rungollinen, sen takia näitä käytettiin EPA.traktoreiden pohjana kun vaatimuksena oli rungollinen auto.