Jere sanoi:
Kuitenkin melkeinpä kaikki osaa uida, pyöräillä ja juosta. Eri matkoja löytyy sitten itse kunkin kuntotaso huomioiden.
Itse harrastin nuorempana lähinnä puolimatkoja, mutta ilman mitään kilpailullisia tavoitteita. Nykypäivänä ei enää onnistu mikään matka, mutta silti pakko hiukan kommentoida tuota aloitusta.
Ainakin omassa kaveripiirissä monen juoksijan haaveet triathlonista kariutui uintiin. Se on kuitenkin yllättävän vaikea rasti aikuiselle. Lähes jokainenhan meistä pysyy pinnalla ja pääsee rinulia altaan päästä päähän, mutta jos tarkoituksena onkin edetä vähän reippaammalla tahdilla, niin monille nousee seinä vastaan.
Mäkin itse opettelin vasta aikuisiällä uimaan jotain säälittävän oloista vaparia, mutta kyllä sillä nyt eteenpäin pääsee. Muistan hyvin ne lukuisat v-käyrän nousut Hervannan uima-altaassa, kun mistään ei tullut yhtään mitään. Tolkutonta puuskutusta ja räpiköintiä, mutta liike puuttui.
Sitten yhden talven hinkkaamisen jälkeen homma alkoi auttavalla tasolla sujumaan ja fiilikset oli katossa. Yhden treenin aikana alkoi menemään 3500 metriä melko kivutta ja se tuntui hyvältä.
Sitten tuli eteen eka uintikerta järvessä. Ja voi suatana sitä veetyksen määrä sen uintikerran jälkeen. Pienetkin aallot haittasivat hengitystä, suunnassa ei pysynyt millään, kun ei ollut altaan pohjaviiva seurattavana, suunnistaminen oli todella vaikeata ja se samalla sekoitti vaivalla opitun hengitysrytmin.
Melkein heitin sinä kauniina alkukesän päivänä pyyhkeen kehään Suolijärven rannalla. Tuntui siltä, että koko talven urakka oli mennyt täysin hukkaan. Veetätys oli kyllä melkoinen ja rannalle tullut tomera nuori mies lähti kyllä melko masentuneena kohti opiskelijaboksia.
Mutta sitten vaan niskasta kiinni ja takaisin Suolijärvelle. Ja lähtihän sekin homma jollain tasolla sujumaan, mutta ikinä en oppinut kunnolla uimaan suoraa linjaa sameassa järvivedessä.
Sitten eräänä kauniina kesäpäivänä tuli ekan Joroisten puolimatkan aatto. Kävin kisa-aamua edeltävänä iltana rannassa katsomassa uintipaikkaa. Kaukana horisontissa heiluva punainen poiju tuntui olevan TODELLA kaukana. Hiukan pelonsekaisesti yritin asiasta vitsailla jollekin konkarille rannassa.
"On toi poiju kyl tosi kaukana, vähän on kyl usko kovilla, että jaksaako sitä oikeasti sinne ja takaisin."
No konkari osasi onneksi lohduttaa nuorta miestä:
"Jaa toi vai? Sehän on siis se eka poiju! Eka sä kierrät sen ja sitten sä jatkat tonne vasemmalle ja kierrät ton toisen ja sit palaat tähän rantaan."
Uimarata olikin kolmio ja karu todellisuus paljastui. Reitti olikin noin kaksi kertaa pidempi kuin alkukauhistukseni kohteena ollut yhden poijun kiertäminen.
Joo, ei muuta kuin koululle nukkumaan ja aamulla kohti haasteita. No, kisa meni hyvin, vaikka uninnissa olinkin kolmanneksi viimeinen
Miksi näin pitkä stoori? Triathlonissa uinti ei ole VAIN uintia. Se on monelle noviisille todella kova haaste. Psykologisesti kenties yksi kovimmista haasteista. Varsinkin, jos uidaan avovedessä pitkänä leginä. Tiedän useammankin kaverin, jotka mun nuoruudessa jätti tri-harjoittelun kesken, kun uinnista ei vaan tullut mitään.