Talvella liikkuminen entisaikaan

Koen itseni fossiiliksi, ja aivan vapaasti foorumin valtaosin minua nuorempi aktiivijoukkokin saa kokea. Enkä välitä, vaikkei ketään kiinnostaisi näitä toistuvia jorinoita menneisyydestä lukea - kirjoitan silti, koska olen "muisteluiässä". Kuvittelen, että AS:lla on ainakin yksi, jota jutut kiinnostavat .

Ihmettelyketjun tämän päivän teema on ollut lasten kuskaus autolla harrastuksiin, kouluun ja ties mihin. Siitä ei todellakaan ole kovin monta vuosikymmentä, kun hevoskyyti olisi ollut ainoa mahdollisuus viedä lapsia jonnekin. Mutta kovin vähän oli reissaamista vaativia harrastuksia, harrastaa piti kotipihalla ja "suksen matkan päässä" lähimetsissä tai järven jäällä.

Lapsuudenkodissani ei ollut edes hevosta, eikä talvella tiestäkään ollut tietoa, joten silloin hiihdettiin. Ladut olivat kovassa iskussa, niin koululle kuin kylätienkin varteen. Me pojat teimme ladut metsään, ja niitä kiersimme innokkaasti, sillä jokainen hiihtokilometri merkittiin kansanhiihtokorttiin. Suoritukset piti aikuisen varmentaa. Oli myös itse rakennettu hyppyrimäki, joka sijaitsi suunnilleen samalla paikalla, jossa tätä kirjoittelen. Oli jyrkkyydeltään ja pituudeltaan erilaisia mäkiä sekä "mutkamäkiä", joissa pujottelukeppeinä olivat kasvavat puut!

Etäisyydet eivät olleet huimia, koska jäätä pitkin päästiin oikaisemaan. Kyläkouluun oli matkaa 2 km. Ja niinä talvina, jolloin tehtiin tukkiautoille jäätie, oli juhlavaa päästä pyörällä kouluun! Eikä koskaan vanhemmat varoitelleet pyörää talvella käyttämästä, päin vastoin. Usein vaan oli sen verran lunta, että se oli mahdotonta. Mutta syksyllä, heti kun järvi oli jäätynyt, painuttiin peilikirkkaalle jäälle pyörällä. Tosin siellä pääsi myös potkukelkalla, jotkut varmaan luistumillakin, mutta sellaisia ylellisyyskapineita ei meillä ollut. Pyörän renkaisiin kiinnitettiin ketjut, jotka kyllä tekivät matkanteosta aika raskasta, mutta ne edes hiukan ottivat kiinni sileään jäähän. Mitään nastarenkaita ei ollut, ei edes autoissa.

Kun menin oppikouluun, asuin viikot kirkolla milloin minkinlaisessa kouluasunnossa. Lauantain kolupäivä oli hiukan lyhyempi, mutta vasta iltahämärissä ehdin kotiin. Linja-autolta oli kotiin matkaa yli kahdeksan kilometriä, ja ellei joku ollut tuonut suksia tai pyörää tien varteen, piti kävellä, sillä omat sukset olivat koululla.

********

En yritä kertoa, että oman lapsuuteni ja nuoruuteni kokemukset kuuluisivat tähän päivään, päin vastoin. On hyvä, että elämänolosuhteet kehittyvät ja elintaso nousee. On kuitenkin tarpeen muistuttaa, että vielä 50 vuotta sitten elämän ehdot olivat aikalailla toiset kuin tänään.

Jo -60-luvun loppupuoliskolla myös oma elämäni muuttui oleellisesti, kun muutimme 11 km:n päähän kirkolta. Oli yhtä juhlaa polkea tuo matka pyörällä, kun ei tarvinnut odotella, milloin seuraava linja-auto sattuisi lähtemään. Ja kun täytin 15, sain mopon ;D. Lukioaikana en muista montakaan kertaa linja-autolla kouluun kulkeneeni.

********

Moneskohan kerta oli, kun kirjoitin tämän AS:lle? Antakaa sekin anteeksi, tässä iässä se on aivan normaalia .

Vähän aihetta sivuten, olihan niitä huvituksia omassakin lapsuudessa. Jääkiekkoa pelattiin ilman luistimia "kaukalossa", eli pienellä, lähes umpinaisella järven lahdekkeella. Mailat tehtiin tietenkin itse puusta. Mutta hauskaa oli!

Ehkä suurin ja kiehtovin, mutta myös vaarallisin talvinen leikkiväline oli napakelkka. Oli jään läpi pohjaan juntattu paalu, jonka päässä tukeva metallitappi. Siihen oli kiinnitetty pitkä, tukeva riuku, josta ehkä noin 2/3 oli pystypaalun jälkeen ja 1/3 sitä ennen. Riu'un latvaan oli kiinnitetty kelkka, jossa sai aika huimat vauhdit, kunhan riu'ussa oli riittävästi pyörittäjiä. Vaarallisuus piili siinä, että jos sattui luiskahtamaan joko kelkasta tai muuten riu'un liikeradan alueelle, saattoi sattua pahastikin. Tuosta meitä vanhemmat varoittelivat, eikä meillä ollut koskaan omaa napakelkkaa.

Vempula sanoi:

Me mopoltiin tyytyväisenä talvella. Samat gummit tietty kesät talvet. Nyt ei tulisi ihan heti mieleen ottaa prätkää tallista ja lähteä ajamaan

Napsauta laajentaaksesi...

Lainaus Ihmettelyketjusta. Ei kukaan varoitellut enkä itsekään pelännyt ajaa mopolla läpi talven. Ja ihan niillä yksillä ja samoilla renkailla. Ainoa pelko oli, että tuulisuoja menee rikki kaatuessa! Aika hyvin se säilyi, vaikka välillä käytiinkin ottamassa lähempää tuntumaa jäiseen tiehen .

Minun lapsuudenkotini oli kylätien varressa, mutta kouluun mentiin talvella hiihtämällä ja kesällä jalkaisin tai pyörällä sitten kun pyörällä oppi ajamaan. Silloin ei ollut lasten pyöriä joten ajamaan piti opetella isolla pyörällä. Kovin pienenä tämä ei onnistunut. Pyörä oli tärkein liikkumaväline kesät talvet siihen asti kun menin kesätöihin 16- vuotiaana. Ensimmäinen ostos oli tietysti mopo, 5 vuotta vanha Solifer Export. Sillä ajoin tietysti ympäri vuoden, talvella tuulisuojan kanssa. Se suojasi niin hyvin viimalta, että kovallakin pakkasella tarkeni ajaa. Kyllähän liikkuminen oli ennen paljon omatoimisempaa kuin nykyisin. Ei minuakaan kuskailtu juuri koskaan autolla minnekkään. Jos ei päässyt omin nokkineen, sai olla menemättä. Silloin tosin kulki syrjäseuduillakin vielä linja-autoja joten niilläkin pääsi kulkemaan varsin hyvin.

Ja ennen talvella jäihin putosi lapsia. Nykyään vain pilkkijöitä ja retkiluistelijoita. Lapsena mentiin "sitnoille" heti kun vähänkään oli jäätä. Ja keväällä sitten hypittiin jäälautoilta toiselle.

-70 -luvulla kun harrastin uimista, niin kuljin fillarilla hallille n. 10km matkan. Viikolla harkat loppuivat puoli ysiltä illalla ja siitä sitten kotiin ehkä puoli kymmeneksi. On varmaan ollut tammi-helmikuussa kylmä vetää fillarilla uintitreenin päälle, mutta ei kyllä ole mitään muistikuvia.

Onhan nämä talviset liikkumiset ja liikkumisvälineet muuttuneet niistä entisajoista, joihin aikoihin itse lasken 50-60-luvut.

Kansakouluun oli matkaa 3,5km eikä sentään onneksi järveä ollut välissä. Ensimmäinen sata metriä kotipolkua saattoi olla tuiskun jäljiltä ummessa, siitä eteenpäin 300 metriä sanoisko "mökkiperän" tietä jonka jälkeen oltiinkin jo oikealla maantiellä jota kuorma-auton nokalla olevalla lumiauralla aurailtiin. Pakkasilmalla oli jalassa useimmiten harmaat vanhanajan huopatossut, kun koulumatkaa tuli taivallettua. Joskus tuli kiirus sännätä tienpenkan yli "mettähallituksen" puolelle. Lumisessa metsämaisemassahan autojen ääni ei kovin kauas kuulu ja aura-auto saattoi takaapäin päästä yllättämään. Ei se oikeastaan mitään haitannut, vaikka sille puolelle tietä pakeni johon aura lumet heitti. Selkä vain piti kääntää tiellepäin, ettei mahdolliset "hirnakan munat" suoraan naamaan osuneet.

Huopatossuissa juokseminen oli hankalaa, joten hyvin usein tuli otettua potkukelkka kulkuvälineeksi, jotta matka sujuisi joutuisammin. Se olikin hyvin usein käyttämäni apuväline koulussa kulkemiseen.

Hiihto ei ollut lempilajini, oliskohan johtunut umpipuisista koivusuksista, joiden jalkavuus oli yleensä väärinpäin. Paremminkin muistuttivat keinutuolin jalkoja kuin suksia. Tietäähän sen, minkälaista niillä oli ylämäkeen kulkea. Joskus kuitenkin oli pakko mennä suksilla kouluun, ainakin silloin, kun pitivät hiihtokilpailuja. Sainhan niistä sentään aina lakupötkön - sellaisen valkoiseen paperiin käärityn ja jossa koristeena oli kielletyn sanan kuva - lohdutuspalkinnoksi.

Hieman suksienkäyttöä kuitenkin motivoi puolivälissä koulumatkaa ollut omatekoinen hyppyrimäki. Kilpailuhenki oli tietenkin jo nuoresta pitäen kova ja mäkihypyssä suksien laadulla ei suurtakaan väliä ollut. Neljätoista metriä oli ennätyshyppyni pituus, mutta eipä silläkään mitalisijoille päässyt. Ei sillä kuitenkaan suurta merkitystä ollut, parasta oli lentämisen tunne, vaikkei kyse mistään lentomäestä ollutkaan.

Taitaa olla omalta osaltani viisainta jatkaa "seuraavassa numerossa", koska tuntuu olevan "kovalla levyllä" varastossa sen verran aihetta sivuavaa höpinää, ettei mahdu kaikki kerralla paperille.